Lapsiasiavaltuutettu

Kasvattajan tehtävän vaativuus näkyy haluna kieltää oma kasvattajarooli. Vanhemmuus saatetaan kasvatustehtävän sijaan nähdä lapsen kaveruutena tai valmentajan tehtävänä, johon kuuluu lapsen "coachaaminen" menestyjäksi elämän eri alueilla. Toisaalta osa vanhemmista on liian uupuneita kantamaan kasvatusvastuuta ja osa on ehkä kadottanut vastuun omastakin elämästä. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen haasteiden puristuksissa olevat vanhemmat saattavat ajatella, että on parasta jättää vaativa kasvatustehtävä niille, jotka on siihen koulutettu, eli kasvatuksen ammattilaisille.

Kuitenkin myös monet ns. kasvatuksen ammattilaiset kieltävät olevansa kasvattajia. Opettajat määrittelevät itsensä mieluummin oppimisen ohjaajiksi, ja nuorisotyöntekijät ovat erilaisen vapaa-ajan toiminnan ohjaajia. Päiväkodin ammattilaiset sentään vielä tunnistavat itsensä kasvattajina. Mutta riittääkö, että lasta kasvatetaan päiväkodissa ja tuleeko kasvatustehtävä siellä valmiiksi? Vai tarvitaanko kasvatusta edes päiväkodissa? Pitäisikö sielläkin keskittyä valmentamiseen ja opettamiseen?

Toki joukossamme on paljon aikuisia, jotka tuntevat ja kantavat vastuunsa kasvattajina. Nämä vanhemmat, opettajat, nuorisotyöntekijät ja muut tärkeät aikuiset eivät ehkä tee numeroa kasvattajan roolistaan mutta ymmärtävät, että aikuisina heillä erityinen tehtävä suhteessa lapsiin ja nuoriin. Se on kasvun tukemisen ja ohjaamisen tehtävä.

Ihannoimmeko yksin pärjäämistä?

Kasvu, kehitys ja oppiminen ovat prosesseja, joiden toteutuminen on ihmiseen sisäänrakennettuna: ihminen kasvaa paitsi fyysisesti myös psyykkisesti ja sosiaalisesti, omaksuu vaikutteita ympäristöstään, samaistuu joihinkin malleihin ja erottautuu toisista, oppii tietoja ja taitoja, kehittyy toiminnallisesti ja ajattelultaan, muodostaa kuvaa itsestään ja maailmasta.

Kyse on kasvuprosessista, joka toteutuu väistämättä. Yksilön valintoja korostava kulttuurimme ohjaa meitä ajattelemaan, että aikuisina me emme saa rajoittaa tätä kasvuprosessia ohjaamalla sitä itse haluamaamme suuntaan. Juuri tämän ajattelun mukaan kasvatus on epätoivottavaa vaikuttamista toiseen ihmiseen. Kasvattamisen sijaan meidän tulee jättää mahdollisuudet avoimiksi lasten ja nuorten omalle itsetoteutukselle. Tätä voi nimittää vapaaksi kasvatukseksi, mutta itse asiassa kyse ei ole lainkaan kasvatuksesta vaan kasvamaan jättämisestä. Sanoutumalla irti kasvatustehtävästä jätämme lapset ja nuoret kasvamaan omillaan.

Nyky-yhteiskunta kasvuympäristönä on hyvin vaativa. Se ei suinkaan ole tyhjentynyt kasvattajista, vaan kasvatuksellisen vaikuttamisen tehtävän ovat omaksuneet monet sellaiset toimijat, joita ei pidetä ensisijaisesti kasvattajina. Nämä toimijat, esimerkiksi kulutus- ja viihdeteollisuus, yrittävät monin tavoin vaikuttaa käyttäytymiseemme, ajatteluumme ja siihen, mitä koemme tarvitsevamme.

Hyvin alttiita niiden vaikutuksille ovat lapset ja nuoret, mutta niiden toimintaa ohjaavat pääasiallisesti muut intressit kuin kasvatusvastuu. Jos varsinaiset kasvattajat irtisanoutuvat kasvatustehtävästä, he tulevat jättäneeksi lapset ja nuoret pärjäämään yksinään ja keskenään näiden vahvojen kasvatusvaikuttajien keskellä. Elämäämme hallitseva yksin pärjääminen ihanne ulottuu myös kasvatukseen. Mutta kuka kantaa kasvatusvastuun silloin, jos lasten ja nuorten kasvua ohjaavat tositelevisio, olutmainokset tai internetin aikuisviihde?

Kasvattajalla on valtaa ja vastuuta

Kasvatus on toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan toiseen ihmiseen hyvin kauaskantoisesti. Se ei siten koskaan ole neutraalia. Kuitenkin myös kasvattamatta jättämisellä on vaikutuksia, joten valinta kasvattamisen ja kasvatustehtävästä luopumisen välillä ei myöskään ole neutraali. Molempiin liittyy vastuu seurauksista. Kasvattaja ei siis pääse eroon kasvatusvastuustaan kieltäytymällä kasvatustehtävästä. Vastuun lisäksi kasvattajalla on valtaa. Se on erityisesti valtaa määritellä kasvatuksen suunta ja tarkoitus.

Kasvattaja voi tehdä kasvatuksesta vaikuttamista, joka lannistaa kasvavan ihmisen oman tahdon ja alistaa hänet kasvattajan vallan alle. Hänellä on kuitenkin valta tehdä kasvatuksesta myös kasvavan ihmisen tahdon ja minuuden vahvistumista tukevaa toimintaa. Kasvatuksessa valta kietoutuu vastuuseen: kasvattaja on vastuussa kasvavalle siitä, miten hän kasvatusvaltaansa käyttää, mitä hän kasvavalle mahdollistaa ja mitä tältä estää.

Kasvattajan vaihtoehdot kasvatustoiminnassa eivät näin ollen rajoitu kahteen: kuritusväkivaltaan perustuvaan alistavaan kasvatukseen ja kasvattamatta jättämisen periaatteeseen perustuvaan vapaaseen kasvatukseen. Kuritusväkivallan kieltäminen kasvatusmenetelmänä ei tarkoita, että jäljelle jää vain vapaan kasvatuksen vaihtoehto. Kasvatus on toimintana olennaisesti moninaisempaa. Sen lähtökohdaksi tulee ottaa yleiset ihmisarvon ja ihmisoikeuksien periaatteet ja päämääräksi niiden toteutuminen kasvatussuhteessa. Tällöin sekä kasvatuksen tavoitteiden että sen menetelmien tulee perustua kasvavan ihmisen arvon ja ainutlaatuisuuden kunnioittamiseen.

Molemminpuolista kunnioitusta

Parhaimmillaan kasvatussuhteen osapuolille kehittyy molemminpuolinen kunnioitus: kun aikuinen kunnioittaa lasta ja pyrkii kasvatustoiminnassaan toteuttamaan lapsen etua ohjaamalla tämän kasvua vastuullisesti, vahvistuu lapsessakin kunnioitus ja luottamus aikuista kohtaan. Kasvattajan toimintaa ohjaavat tällöin välittäminen, huolenpito ja oman vajavaisuuden tunnustamiseen perustuva nöyryys. Kasvatus toteutuu kahden ihmisen kohtaamisessa rakentuvassa suhteessa, jossa parhaimmillaan molemmat kasvavat.

Kasvattajan ei tarvitse aina tietää paremmin eikä myöskään ymmärtää kaikkea. Hänen tehtävänään on tukea kasvuprosessia: auttaa tekemään valintoja, vahvistaa kehittyviä valmiuksia ja itsetuntoa, ottaa vastuuta ja antaa sitä, asettaa rajoja, edellyttää niiden noudattamista ja kuitenkin antaa anteeksi, kun niitä on rikottu. Kasvatus on elämän jakamista ja läsnäoloa. Siihen jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen artiklan 18 mukaan "Vanhemmilla tai tapauksesta riippuen laillisilla huoltajilla ja holhoojilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä." Lapsella tarkoitetaan sopimuksen mukaan kaikkia alle 18-vuotiaita. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa on vanhempia kasvatustehtävässään tukemassa monia ammattiryhmiä, joiden kasvatusvastuu perustuu heidän ammatilliseen asemaansa. He toteuttavat käytännössä lapsen oikeuksien sopimuksen saman artiklan jatkoa, jonka mukaan "sopimusvaltiot antavat vanhemmille ja muille laillisille huoltajille asianmukaista apua heidän hoitaessaan lastenkasvatustehtäväänsä". Aikuisilla on siis laajasti jaettu kasvatusvastuu, ja lapsilla ja nuorilla on oikeus kasvatukseen.

Jokainen aikuinen on kasvattaja

Lapsiasiavaltuutetun 5-vuotisjuhlaseminaarissa tarkastelemme lapsen oikeutta kasvatukseen ja aikuisten jaettua kasvatusvastuuta eri kasvattajaroolien näkökulmista. Arvioimme suomalaista kasvatuskäsitystä ja kyseenalaistamme arkiajattelussa paljon sijaa saaneen kielteisen kasvatuskäsityksen. Etsimme aineksia uuden kasvatuskulttuurin kehittämiseen. Tarkoituksena on aloittaa pidempiaikainen keskustelu suomalaisen kasvatuskulttuurin muutostarpeista.

Tavoitteena on rakentaa luottamusta ja kumppanuutta kasvattajien kesken. Kasvatus tulee nähdä yhteisenä tehtävänä. Jokainen aikuinen on kasvattaja.

YTT Elina Nivala 

Ylitarkastaja 

Lapsiasiavaltuutetun toimisto