Lapsiasiavaltuutettu

Omat vanhemmat ovat lasten ja nuorten tärkein tuki ja turva. Nuoret kertovat asioistaan useammin omalle äidille tai isälle kuin koulun terveydenhoitajalle. Lasten koulunkäyntiä ja harrastuksia tukevia sekä lastensa kanssa keskustelevia vanhempia on 2000-luvun Suomessa todennäköisesti enemmän kuin vaikkapa 1960- tai 1970-luvuilla.

Vanhemmat ovat kuitenkin kasvatustehtävässään enemmän yksin. Vanhempien rinnalla on menneitä vuosikymmeniä vähemmän lähellä asuvia - etenkään joutilaita - sukulaisia, naapurin tätejä ja setiä ja talonmiehiä. Jos he eivät asu kaukana, on heillä kuitenkin kiire.

Kasvattamista on enemmän kuin ennen. Miettiä voi vaikka median ja mainonnan maailman läpitunkevuutta. Ennen vanhaan katsottiin isän selän takaa televisiosta Bonanzaa .Nyt pitää vanhempien olla suodattimina netin, pelien ja kännyköiden maailmassa.

Vanhemmat kuitenkin tekevät Suomessa tiiviisti kokoaikatyötä - enemmän kuin muissa pohjoismaissa tai Hollannissa, jotka myös pärjäävät meitä paremmin lasten hyvinvointivertailuissa.

Mistä vanhemmat voivat saada tukea, jos asiat eivät mene niin kuin niiden pitäisi? Perheiden palveluita, kuten neuvolan perhevalmennusta, karsittiin paljon 1990-luvulla. Vain osa palveluista on palautettu. Toiset vanhemmat olisivat hyvä tuki, mutta jonkun on organisoitava yhteistyön verkostot - kunnan tai järjestöjen.

Päiväkodin piirissä puhutaan paljon kasvatuskumppanuudesta vanhempien kanssa. Mutta entä koulu- ja murrosikäisten lasten vanhemmat? Opettajat keskittyvät opettamiseen. Kasvatus- ja perheneuvoloihin on pitkät jonot. Lastensuojeluasiakkaaksi ei mennä kuin äärimmäisessä hädässä.

Oppilaiden tunne-elämän häiriöiden ja oppimisvaikeuksien taustalla on biologisia syitä, mutta joskus myös perheen vuorovaikutussuhteiden ongelmia. Vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmat, kovakouraiset kasvatusmenetelmät tai rajojen puuttuminen näkyvät koulussa. Opettajat huomaavat, että jotain pitäisi tehdä,  mutta mitä?

Vanhempia voidaan yrittää saada koululle, mutta koulun henkilökunta ei  mene koteihin keskustelemaan. Koulukuraattoreita ja  -psykologeja on valitettavan harvassa. Joskus tehdään lapsesta diagnoosi ja haetaan hänelle tukea, mutta kodin ongelmat jatkuvat entisellään. Toisessa tapauksessa tehdään lastensuojeluilmoitus ja odotetaan sosiaalitoimen koulun ulkopuolella hoitavan asiat kuntoon. Tiedon saanti lastensuojelusta kouluun on vaikeaa.

Entäs jos sosiaalitoimen perhetyön menetelmät tuotaisiinkin koulun yhteyteen? Lähdettäisiin yhtä aikaa kuntouttamaan perheen vuorovaikutussuhteita ja tukemaan lapsen oppimista. Tuki vietäisiin konkreettisesti myös kotiin. Kynnys vastaanottaa apua koulun kautta olisi matalampi kuin lastensuojelussa.  Koulun piirissä tarvitaan monenlaista ammattitaitoa. Ammatti- ja hallintokuntien välisiä rajoja lasten ja perheiden tuessa pitää vähentää ja viedä tuki sinne missä lapset muutenkin ovat eli kouluun.

Samalla lisäisin kodin ja koulun yhteistyötä ylipäätäänkin. Varsinkin yläkoulun aikana vanhempien osallistuminen koulun elämään on Suomessa erityisen vähäistä muihin maihin verrattuna. Koulun kasvatustehtävää on aika vahvistaa ja se toimii parhaiten yhdessä vanhempien kanssa - myös vanhempia velvoittaen.

Maria Kaisa Aula