Lapsiasiavaltuutettu

Perheväkivaltaa koskevan näyttelyn avaus
Kirkkopäivät Turussa 25.5.2007
Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula

Arvoisat kirkkopäivien osanottajat,

Lapsi voi olla perheväkivallan uhrina kahdella tavalla: hän voi todistaa vanhempiensa keskinäistä väkivaltaa tai sitten olla suoranaisesti väkivallan kohteena. Molemmat vaarantavat lapsen tasapainoisen kehityksen. Väkivallan kohteeksi joutuneet ja sitä perheessään todistaneet lapset ja nuoret ovat myös muita alttiimpia joutumaan itse väkivallan uhreiksi ja tekijöiksi. Näin paha kierre jatkuu.

Onneksi tästä asiasta on nykypäivän Suomessa mahdollista puhua - paljon avoimemmin ja selvemmin kuin joskus aikaisemmin. Erään pari vuotta sitten tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan myös kansalaiset tunnistavat väkivallan lapsen hyvän elämän uhkaajana. Lastensuojelun keskusliiton tekemässä gallupissa pahimmiksi uhiksi lapsen hyvälle elämälle nimettiin vanhemman päihdeongelma ja lapsiin kohdistuva väkivalta. Myös YK:n lapsen oikeuksien komitea on todennut lapsiin kohdistuvan väkivallan yhdeksi vakavimmista suomalaisten lasten oikeuksien uhkista. Suomen valtion viranomaisten väkivallan vastaisten toimien painopisteenä ovat tänä vuonna lapset ja nuoret.

Oikeus hyvään ja väkivallattomaan elämään on yksi lapsen ja nuoren perusoikeuksia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus takaa lapselle oikeuden erityiseen suojeluun - myös väkivallalta. Lapsella on myös oikeus tulla kuulluksi - tämä koskee myös väkivaltaa kohdannutta lasta. Lapsen etu tulee asettaa ensisijalle kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa. 

Lapsen oikeuksien sopimuksen 19 artiklan mukaan:

Lasta tulee suojella kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, vahingoittamiselta ja pahoinpitelyltä, laiminlyönniltä ja välinpitämättömyydeltä, huonolta kohtelulta ja hyväksikäytöltä. 

Sopimuksen allekirjoittaneiden valtioiden vastuu on ryhtyä toimiin tämän oikeuden turvaamiseksi. Vanhempien vastuu lasten hyvinvoinnista on ensisijainen, mutta sopimus oikeuttaa julkisen vallan puuttumisen perheen tilanteeseen silloin kun lapsen etu sitä vaatii.

Parisuhdeväkivallan ja isän ja äidin keskinäisen väkivallan tuomitsee vääräksi lähes jokainen suomalainen. Lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan suhtaudutaan osin eri tavoin. Lapsiin kohdistuva väkivalta on ainoa väkivallan muoto, jolle aikuiset saattavat myös hakea oikeutusta, perusteita kasvatusperiaatteista tai traditiosta.

Tästä syystä en halua edes käyttää käsitettä "ruumiillinen kuritus". Mieluummin puhun lasten ruumiillisesta rankaisemisesta, joka on sekin Suomessa ollut kielletty jo yli 20 vuotta. Lainsäädäntö Suomessa sinänsä onkin hyvällä tolalla. Pulmat ovat siinä, miten lasten oikeudet käytännössä toteutuvat.

Väkivalta kotona on rikos, jonka paljastumisessa ja käsittelyssä lähiyhteisöllä ja viranomaisilla on avainasema. Lapsi on monella tapaa viranomaisten ja lähiyhteisön armoilla. Katsooko lähiyhteisö tilannetta sallien vai puuttuuko se? Kuullaanko lasta vai saako hän turhaan oirehtia tai suoranaisesti kertoa väkivallasta? Osaanko olla lapselle turvallinen aikuinen, jolle hän uskaltaa ja voi kertoa ongelmistaan? Osaanko viranomaisena toimia ja antaa lapselle hänen tarvitsemaansa tukea?

Lapsi voi myös salata häneen kotona kohdistuneen väkivallan. Vaikeista asioista on vaikea puhua. Väkivaltaisessa ympäristössä kasvanut lapsi ei välttämättä enää tiedä muusta. Lapsi on aikuisia voimattomampi ja tietämättömämpi omista oikeuksistaan. Lapsi osaa hakeutua erityispalveluihin vielä epätodennäköisemmin kuin aikuinen. Siksi lasten arkiyhteisössä päiväkodin, koulun sekä myös neuvolan kyky kuulla lasta ja ymmärtää hänen hätänsä on keskeinen avun saamisen kannalta.Sosiaalityön ja poliisin välinen yhteistyö on myös avainasemassa.

Tästä syystä on hyvin tärkeä paikallisesti ja seudullisesti varmistaa lasten kanssa työskentelevien kyky tunnistaa lapsiin kohdistuneen väkivallan merkit, rohkeus ottaa puheeksi ja puuttua, keskinäinen tiedonkulku ja yhteistyö, tilanteen jatkumisen ehkäisy ja hoito sekä juridisen prosessin sujuvuus.

Nämä viranomaisten väliset verkostot ja toimintamallit kaipaavat joka puolella Suomea tiivistämistä. Lasten kanssa työskenteleville niin terveydenhuollon, koulun kuin sosiaalityönkin parissa tarvitaan täydennyskoulutusta. Lastensuojelutyön voimavaroja on vahvistettava. Uusi lastensuojelulaki selkeyttää erinomaisella tavalla salassapitosäädöksiä ja viranomaisten velvollisuutta tehdä lastensuojeluilmoitus silloin kun huoli herää. Ilmoitusten tutkimukseen ja arviointiin tulee kuitenkin olla kunnissa riittävät voimavarat.

Lapsiin kohdistuvan väkivallan määrästä ei ole Suomessa riittävästi tietoa. Poliisiammattikorkeakoulu on aloittamassa syksyllä ensimmäistä pilottitutkimusta, jossa kysytään lapsilta ja nuorilta itseltään heidän kohtaamastaan väkivallasta. Kunnollinen tieto lasten turvallisuuden tilasta on tietysti lähtökohta myös ehkäiseville toimille. Olisikin tärkeää, että lasten turvallisuuden tilan selvittäminen lapsiltaan itseltään kysymällä tehdään jatkossa säännöllisin väliajoin. Tämä on valtion velvollisuus. Aikuisten - miesten ja naisten - vastaavaa uhritutkimusta Suomessa kyllä tehdään jo nyt, mutta lasten osalta tutkimus puuttuu.

Suomessa tarvitaan enemmän osaamista ja voimavaroja puuttua perheväkivaltatilanteisiin. Samalla on eri tavoin ehkäistävä perheväkivaltaa ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa? Mistä lyöminen lähtee liikkeelle? Mikä on sen syy? Mitä sen ehkäisemiseksi voidaan tehdä?

Vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmien hoitaminen ja alkoholinkäytön vähentäminen on yksi keskeisimpiä. Parisuhteen tukea ja kriisien sovittelua tulee sitäkin lisätä. Väkivallan taustalla voi olla myös stressi ja paineet, jotka aiheutuvat joko liian rasittavasta työstä tai sitten työn puutteesta aiheutuvista toimeentulo-ongelmista. Tarvitaan myös enemmän yleistä vanhemmuuden tukea, väkivallattomien kasvatuskäytäntöjen edistämistä sekä vanhempien ja vauvan välisen kiintymyssuhteen ja vuorovaikutuksen vahvistamista. Yleiseen asenne- ja arvoilmastoon vaikuttaa myös mediassa näkyvä väkivalta. Pelien, elokuvien ja television väkivaltaviihteen vähentäminen, ikärajojen valvonta ja vanhempien valistaminen