Lapsiasiavaltuutettu

Kirkkopäivät Turussa 25.5.2007
Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula

Raamattupohdintaa aiheesta Matt 6:21 "Missä on aarteesi, siellä on sydämesi"


Ajatuksia pyhästä ja pahasta


"Hei, sinä et kuuntele mitä sanon, ajatuksesi ovat jossain muualla", sanoi mieheni eräänä päivänä. Huomasin itsekin, että mielessä pyöri rivi tekemättömiä töitä ja kuuntelin vain sivukorvalla mitä hän sanoi. Työ tuntuu kaikkine ulkopuolisine odotuksineen joskus kovin rasittavalta. Toisaalta haastava, innostava työ myös tavallaan imaisee mukaansa - päivät kuormittuvat koska ei ole helppoa vastata "ei, en ehdi".

Kuitenkin tiedän, että työ ei ole elämäni tärkein asia. Elämän oikeasti tärkeiden asioiden listan kärjessä ovat läheiseni, perheeni, mieheni ja lapseni.

"Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi", on Raamatun elämäntaito-oppia. Kirkkoisä Augustinus jalosti sen pidemmälle: "Missä on ilosi, siellä on aarteesi, missä on aarteesi, siellä on sydämesi, missä sydämesi, siellä onnesi."

Mieheni sanat pysäyttivät minut. Ehkä niissä kuului häivähdys pyhää. Pyhää joka pysäyttää. Pysäyttää miettimään: mikä on oikeasti elämässä tärkeää? Teenkö niin kuin olen ajatellut tekeväni?

Työn ja perheen tasapaino ja työn siirtäminen kohtuulliseen rooliin elämässäni on ollut minulle tärkeä asia. Näin ei ole ollut aina. Tein pari-kolmekymppisenä toistakymmentä vuotta oikeastaan pelkästään työtä - ympäripyöreitä päiviä.

Sain lapsia vasta vanhemmalla iällä, yli nelikymppisenä. Eräät elämäntilanteet pysäyttivät minut. Halusin tietoisesti muuttaa elämän tärkeysjärjestystä. Olin lasten kanssa kotona ensimmäiset pari vuotta. Opin nauttimaan läheisistä. Töiden aloittaminen uudelleen ei ollut henkisesti helppoa. Työ oli toki mahdottoman kiinnostavaa. Lapset voivat kyllä hyvin. Mutta riittämättömyyden tunne tuli tutuksi: ehdinkö ja jaksanko olla tarpeeksi äiti, tarpeeksi vaimo, vai nakertaako työ maata elämän tärkeämpien asioiden alta?

Työssäni ei sinänsä ole mitään vikaa tai pahaa - päinvastoin, mutta tunsin itseni ja tiesin, että saan kilvoitella sen pitämiseksi kohtuudessa.

Tilastokeskus tutkii perheiden ajankäyttöä ja arvostuksia työn, vapaa-ajan ja perheen suhteen. Ajan hengessä on tapahtunut sitten 1990-luvun hiljalleen suuri muutos. Työn merkityksellisyys ja arvostus on vähentynyt, vapaa-ajan lisääntynyt. Arvostukset ovat muuttuneet reippaasti perhe ja kotikeskeiseen suuntaan. Kodin ja perheen kokeminen tärkeäksi on vahvistunut erityisesti nuorimmissa ikäluokissa. Vapaa-aikana halutaan olla perheen kanssa.

"Elämää arvioidaan enemmän yksityisestä käsin", tutkijat kirjoittavat. Onko työn muuttuminen epävarmemmaksi merkinnyt kääntymistä pysyvämpien asioiden suuntaan? Vai onko kyse yleisemmästä perhehakuisten arvojen vahvistumisesta?

Mutta pystyvätkö perheet aina tekemään niin kuin toivovat tai asettavat tavoitteeksi? Pienten lasten isät tunnetusti tekevät pisimpiä päiviä myös työssä. Yhtenä syynä ovat suuret asuntovelat. Samana aikana pienten lasten perheiden keskimääräisten asuntovelkojen määrä on tuplaantunut.

Velkaantuminen - ja sen myötä vaurastuminen - vähentävät mahdollisuuksia työpäivän lyhentämiseen ja yhdessäoloon lasten kanssa. Elämän ruuhkavuosina on monella samaan aikaan pieniä lapsia, on annettava näyttönsä työelämässä, on hoidettava parisuhdetta. Erilaisten haasteiden tasapainottaminen ei ole helppoa. Työn rasittavuus on lisääntynyt. Uusi teknologia tuo työn myös kotiin tietokoneiden ja kännyköiden kautta.

Perheen yhteinen aika tuntuu olevan myös Suomessa aarteen kaltaista. Ajankäyttötutkimus (1999-2000) kertoo, että yli 10 vuotiaat lapset seurustelivat perheensä kanssa koulupäivinä 4 minuuttia ja katselivat televisiota 115 minuuttia. Toisessa tutkimuksessa kysyttiin yläasteikäisiltä mielipiteitä vanhempien työnteosta. Joka neljäs lapsi oli sitä mieltä, että vanhemmat ovat työn jälkeen liian väsyneitä jaksaakseen kiinnostua lastensa asioista. Lasten ja vanhempien yhteinen ruokaileminen arkisin on Suomessa harvinaisempaa kuin missään muussa Euroopan maassa. Useissa tutkimuksissa lapset toivovat enemmän yhteistä, rauhallista, kiireetöntä aikaa ja vanhempien läsnäoloa.

Ilmankos nykyään puhutaan "aikapolitiikasta" ja arjen ajan paremmasta hallinnasta. Vaurautta taitaakin olla se, että on aikaa ajatella, pysähtyä ja tehdä omia valintoja. Aika taitaa olla suurin aarteemme. Tai ainakin mahdollisuus käyttää aikaa siihen, mihin itse haluaa ja mikä on todella tärkeää.

Paljon on puhuttu lapsiperheiden materiaalisen köyhyyden vähentämisestä ja toki aiheesta. Tulisiko sen rinnalle nostaa keskustelu perheiden aikaköyhyydestä? Mistä saadaan lapsille ja vanhemmille enemmän aikaa olla yhdessä? Onnellisuusprofessorina tunnettu Markku Ojanen muistuttaa hänkin, että onni ei ole yltäkylläisten etuoikeus.

Monenlaiset elämäntaito-oppaat antavat neuvoja juuri oman ajan hallintaan. Yksi oivaltavimpia otsikoita on Mari Aulangon kirjalla "Johdan itseäni". Sen sijaan että pyörimme ulkoisten odotusten liekanaruissa ja oravanpyörissä, Aulanko peräänkuuluttaa rohkeutta muistaa oman elämänsä päämäärät ja arvot.

Samaan aiheeseen liittyy ruotsalaisten nuorten naisten Tinni Ernsjöö Rappen ja Jennie Sjögrenin pari vuotta sitten julkaistu opas jonka otsikkona on "Liian tunnollinen". Se kertoo 20-30-vuotiaista nuorista naisista, jotka yrittävät olla hyviä kaikessa työssä ja yksityiselämässä, täyttää tehtävänsä palvelualttiiden Marttojen tapaan. He miellyttävät odotuksia, mistä seuraa, että he loppujen lopuksi uuvuttavat itsensä.

Tavallaan kirjoittavat muistuttavat Raamatun Marian elämänasenteen hyvistä puolista: tartu hetkeen, pysähdy, anna aikaa omille ajatuksillesi, anna itsellesi lupa olla myös huoleton.  Maailma pyörii sittenkin, vaikka otat rennosti.

Tunnollisten naisten pitäisi oppia huolettomuutta. Huolettomuus on asenne, joka minua viehättää vanhassa tutussa lasten hengellisessä laulussa. "Pikku lintu riemuissaan laulelevi onneaan, eihän jouda suremaan, laulaa sentään vaan" tai "Herättyään oksalla, alkaa kohta laulella, ei hän tiedä ruuastaan, laulaa sentään vaan".

Ensin asenne tuntuu vastuuttomalta - mitä oppimista lapsilla on linnusta, joka ei huolehdi asioistaan? Kädestä suuhun elämistäkö tässä suositellaan? Eivätkö turvaa anna erilaiset maalliset voimavarat: säästöt, pysyvä työ, vakuutukset?

Mutta onnelliset, vanhempiinsa luottavat lapsethan ovat juuri kuin tuo pikkulintu. Muistelehan lapsuuden huolettomia kesiä. Jeesus asetti lapsen usein esimerkiksi: "Lapsenkaltaisten on Jumalan valtakunta - joka ei osaa olla kuin lapsi ei pääse sinne sisälle". Jospa sillä tarkoitetaan juuri vilpitöntä, lapsellista luottamusta siihen että minusta huolehditaan ja elämällä on tarkoitus.

Osaisinpa ottaa itse samanlaisen asenteen ja luottaa korkeimman johdatukseen huolehtimatta liikoja, asettamatta itselleni liian suuria odotuksia, luottaen että elämä kantaa. Siinä lienee jotakin pyhää yksinkertaista. Luottamus Jumalaan voi siis olla aika lapsellista, mutta maailmallisen pyörityksen keskellä aikuistakin suojelevaa.

Lastenlaulun elämänohjeessa ja pikkulinnun asenteessa on jotain samaa kuin päivän Raamatun tekstissä: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi siellä on myös sydämesi. Kukaan ei voi palvella kahta herraa - Jumalaa ja mammonaa."

Aarteen etsintä on sukua Katekismuksen ensimmäiselle käskylle: "Minä olen herra sinun jumalasi, älä pidä muita jumalia." Martti Luther selitti ensimmäistä käskyä sanoen, että jumalasi on se mikä täyttää sydämesi. Hän oli sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on jokin jumala. "Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä."

Mikä on elämässäsi tärkeintä? Mihin kiinnität toivosi? Mitkä ovat tämän päivän "muut jumalat"? On loppujen lopuksi helppo luetella ilmeisiä epäjumalia kuten rahananheus tai vallantavoittelu. Mutta voivathan alun perin hyvänäkin pidetyt asiat kuten vaikkapa työ ja siihen liittyvä vastuullisuus orjuuttaa ihmisen?

Viisautta lienee omien rajojensa ja kuolevaisuutensa tunnustaminen. Jos mikä tahansa yksittäinen tämän maailmanajan tavoite paisuu ihmisen mielessä liian mahtavaksi ja muun elämän poissulkevaksi, se kapeuttaa ja ahdistaa. Kohtuudessa pysyminen suojelee ihmistä. Kunpa osaisi antaa pyhän aika ajoin pysäyttää. Kunpa osaisi ottaa aikuisenakin aika ajoin lapsen luottavaisen asenteen: "Kuule linnun laulua, katso kohti taivasta. Surut kulkee kulkuaan laula sinä vaan."