Lapsiasiavaltuutettu

Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula Kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuovottelupäivät Jyväskylässä 9.1.2007

 

Mitä ihmiselle saa tehdä? - Näkökulmia lasten ja nuorten hyvin- ja pahoinvointiin

Hyvät kirkon lapsi- ja nuorisotyön tekijät

Olen lisämääritellyt minulle annettua otsikkoa kuulumaan: Mitä ihmiselle saa tehdä? Näkökulmia lasten ja nuorten hyvin - ja pahoinvointiin.

Ennen kuin menen tähän teemaan, haluan kuitenkin muutamalla sanalla kertoa teille, mitä lapsiasiavaltuutettu tekee. Osaatte näin paremmin suhteuttaa oman roolini suhteessa päivän aiheeseen.

Lapsiasiavaltuutettu on ensinnäkin valtion viranomainen, jonka tehtävä on edistää lasten etua, oikeuksia ja hyvinvointia yleisellä yhteiskunnallisella tasolla. Työnantajani on sosiaali- ja terveysministeriö. Tehtävät on määritelty lainsäädännössä. Esikuvat ovat muissa Pohjoismaissa - Norjassa vastaava toimija on ollut jo 25 vuotta, Ruotsissa 16 vuotta.

Tehtäväni on siis tehdä lasta näkyväksi päätöksenteossa, kohentaa tietoa ja tietoisuutta lasten hyvinvoinnista ja elinoloista, muistuttaa päättäjiä epäkohdista ja hakea väyliä lasten omien mielipiteiden ja kannanottojen kuulemiseen. Työn tukipilarina on YK:n lasten oikeuksien sopimus, jonka Suomi allekirjoitti vuonna 1991. En ratkaise tai ota kantaa yksittäistä lasta tai perhettä koskeviin valituksiin tai kanteluihin.

Lapsiasiavaltuutetun työtä voi kuvata erilaisilla vertauskuvilla. Työ on yhteiskunnallista vaikuttamista. Olen lasten puolesta "lobbaaja", koska lapsilla ei ole vahvoja etujärjestöjä tukenaan. Olen päättäjien herättelijä lapsiasioissa. Toimin lasten äänenvahvistimena. Olen lapsipolitiikan toimijoiden välisen paremman yhteistyön ja koordinaation sillanrakentaja.

Luotan toimintatapana rakentavaan keskusteluun, asialliseen perustelemiseen, sitkeään toistamiseen sekä yhteistyöhön. Teen yhteistyötä sekä muiden valtion viranomaisten, järjestöjen, yliopistojen, aluehallinnon, kuntien sekä muiden lasten hyvää elämää edistävien tahojen kanssa. Tästä yhteistyöstä yksi esimerkki on viime syksynä julkaistu ehdotus lasten ja nuorten hallitusohjelmaksi, jossa myös kirkkohallitus oli mukana.

Käytännössä työ tarkoittaa lasten ja nuorten elinolojen ja hyvinvoinnin kehityksen seurantaa ja siitä raportoimista vuosittain valtioneuvostolle. Toinen tärkeä tehtävä on seurata eri ministeriöiden ja viranomaisten toiminnan seurantaa lapsinäkökulmasta sekä tehdä aloitteita epäkohtien korjaamiseksi. Välitän tietoa lasten parissa työskenteleville. Edistän lasten omien mielipiteiden välittymistä päätöksentekoon sekä lasten osallistumisen ja vaikutusmahdollisuuksien käytäntöjen parantamista. Viime syksynä olemme tehneet ensimmäisen kyselyn peruskoulun oppilaskunnille, josta raportointi on parhaillaan loppusuoralla.

Vielä yksi täsmennys: Keitä sitten ovat lapset? Toimintani koskee kaikkia alle 18-vuotiaita, ei siis vain pienimpiä, vaan kaikkia lapsia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus koskee kaikkia alaikäisiä.

Sitten päivän teemaan, jota käsittelen lapsinäkökulmasta:

Mitä ihmiselle saa tehdä? Mitä lapselle saa tehdä? Entä mitä pitää tehdä? Kuka saa ja kenen pitää tehdä ja mitä? Mitä ihmiselle saa tehdä ennen kuin siihen on puututtava ? Mitä sallimme toiselle tehtävän ? Mikä on ihmisen arvo? Mitkä ovat yksilön oikeudet ja mitkä hänen velvollisuutensa? Käsittelen näitä vaikeita kysymyksiä lapsinäkökulmasta.

Lyhyimmän puheen ja vastauksen kysymykseen saisin lainaamalla Raamatun opetuksia ja etiikan kultaista sääntöä: "Kaikki mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää myös samoin heille - lapset mukaan lukien. Ihmiselle saa tehdä sitä mitä itselleenkin tahtoo tehtävän.

Lasten hyvän elämän kannalta kultaisen säännön "laki" on erinomainen perusta. Sehän pohjustaa vastavuoroisuutta ja toisista välittämistä. Ihmisten välinen vastavuoroisuus, toisista välittäminen ja sen vahvistama luottamus toisiin ihmisiin rakentaa yhteisöllisyyttä.

Mitä enemmän yhteisössä on ihmisten keskinäistä kohtaamista, tuntemista ja tekemistä - eräänlaista "sosiaalista liimaa", joka sitoo meitä yhteen - sitä paremmin myös lapset voivat. Lapsen tarve on tulla kuulluksi, nähdyksi ja arvostetuksi. Lapsi kasvaa yhteisön kannattelemana. Yhteisön vastuuntuntoa mittaa se, mitä teemme vai teemmekö mitään, jos näemme tai tiedämme lähipiirissämme lapsia kohdeltavan huonosti. Miten rohkenemme ottaa asiaa puheeksi?

Mitä enemmän yhteiskunta puolestaan on sirpaloitunut yksilöiksi, jotka ovat välinpitämättömiä tai huolehtivat vain omista asioistaan - sitä suuremmat ovat lapsen hyvinvoinnin riskit.

Mitä ihmiselle saa tehdä? Mitä lapselle saa tehdä?

Vuosituhansien ja -satojen kuluessa näkemys lapsen ihmisarvosta on muuttunut mullistavasti, jopa vallankumouksellisesti. Teidän tiedossanne on miten merkittävä kristinusko ja etenkin uuden testamentin opetus on ollut historiallisesti lapsen ihmisarvon tunnustamisen kannalta. Viimeiset tulivat ensimmäisiksi. Joka kotiin jaetussa katekismuksessa on Martti Lutherin lainaus, jossa hän varottaa vanhempia kasvattamasta "vihalla" lapsiaan. Luther myös korosti lapsuuden arvoa ja kehotti vanhempia leikkimään heidän kanssaan. Eivätpä ne ole vanhentuneita ohjeita nykyäänkään. Kunnioita isääsi ja äitiäsi on ohjeena lapsille itselleen.

Mutta Te tunnette toki minua paremmin luterilaisen kirkon opetuksen siitä, mitä lapselle saa tehdä. Maallinen valta on myös kirjannut lainsäädännössä rajoja lapsen kohtelulle. Tärkein maailmanlaajuinen, myös suomalaista lainsäädäntöä ohjannut asiakirja, joka määrittelee mitä lapselle saa - ja pitää tehdä - on YK:n lapsen oikeuksien sopimus.

Vuonna 1991 Suomen valtio allekirjoitti YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen, joka on maailman laajimmin hyväksytty ihmisoikeussopimus. Se on Suomessa eduskunnan hyväksymä ja siten oikeudellisesti sitova asiakirja.

Sen mukaan lapsi ei ole vanhempiensa omaisuutta tai välikappale vaan yksilö jolla on omat ihmisoikeutensa ja jolla on oikeus erityiseen suojeluun. Sopimus korostaa ensisijaisesti vanhempien mutta myös kaikkien muiden aikuisten ja julkisen vallan vastuuta sekä aloitteellisuutta juuri siksi, että lapsella on haavoittuvuutensa vuoksi oikeus erityiseen suojeluun. Lapsen oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia.

Sopimuksen mukaan lapsen etu tulee asettaa etusijalle kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja hallinnossa. Yleisellä tasolla tämä tarkoittaa päätösten lapsivaikutusten arvioimista, mitä meillä tehdään vielä erittäin harvoin, jos koskaan. Rohkenin sanoa vielä, koska joulun alla STAKES julkaisi historian ensimmäisen oppaan lapsivaikutusten arvioinnista. Tässä on tärkeä huomata, että lasten hyvinvointiin vaikuttavat olennaisesti myös päätökset, jotka eivät koske suoranaisesti lapsia. Tällaisia ovat esimerkiksi työelämän tai alkoholipolitiikan ratkaisut. Niinpä lapsiasiavaltuutetun työkään ei rajaudu pelkästään sosiaali- ja kouluasioihin vaan seuranta ulottuu kaikille hallinnon sektoreille.

Lapsia tulee kohdella keskenään yhdenvertaisesti. Ketään ei saa syrjiä heidän vanhempiensa ominaisuuksien perusteella. Sopimus haluaa varmistaa lapsille oikeuden ensinnäkin hoivaan ja suojeluun - ensisijaisesti vanhemmiltaan toissijaisesti julkiselta vallalta (Protection), toiseksi oikeuden riittäviin taloudellisiin voimavaroihin ja palveluihin (Provision) sekä kolmanneksi oikeuden osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissaan ikätasonsa ja kehityksensä mukaisesti (Participation).

Sopimuksen toteutumista seuraava YK:n lapsen oikeuksien komitea arvioi säännöllisesti, miten Suomen valtion on onnistunut lapsen oikeuksia täytäntöön panemaan. Toki Suomi on maailman mittakaavassa parhaimmistossa tässä asiassa. Mutta Suomen puutteina ovat korostuneet erityisesti kuntien välinen eriarvoisuus lapsille tärkeiden palveluiden laadussa ja saatavuudessa sekä lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisy ja torjunta. Samoin Suomea on patistettu parempaa lapsen edun huomioon ottamiseen, lasten elinolojen seurantaan sekä yleensä lapsipolitiikan johdonmukaisuuteen ja lapsen oikeuksista tiedottamiseen.

Lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa valtiota paitsi edistämään sopimuksen toteutumista myös huolehtimaan siitä, että lapset tietävät omista oikeuksistaan. Tällä alalla on Suomessa vielä paljon tekemistä. Lapsen oikeudet eivät esimerkiksi sisälly koulun opetussuunnitelman perusteisiin.

Suomen Unicef teki viime syksynä kyselyn yläasteen oppilaille lapsen oikeuksista. Noin 60 prosenttia vastaajista ei tiennyt, että lapsilla on erityisiä oikeuksia suhteessa aikuisiin. Unicef kysyi lapsilta myös missä heidän käsityksensä mukaan lapsen oikeudet on määritelty. Noin 40 prosenttia osasi paikallistaa ne YK:hon liittyviksi, mutta varsinaista YK:n lapsen oikeuksien sopimusta ei osannut nimetä kukaan vastaajista.

Muuten: pieni osa lapsista oli vastannut, että lapsen oikeudet määritellään Raamatussa. Sinänsä ei niinkään huono arvaus, ottaen huomioon Lasten evankeliuminkin sisällön.

Muutoinkin tuntemus omista oikeuksista oli hataraa. Esimerkiksi reilu kolmannes vastaajista arvioi, että lapsia saa Suomessa rankaista ruumiillisesti.

Toki lapsen oikeudet on Suomessa sinänsä hyvin toimeenpantu omassa lainsäädännössämme.

Perustuslakia myöten on Suomessa todettu, että "lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti". Uusimmat askelet on otettu lasten osallistumisen alalla. Nuorisolaki velvoittaa kunnat kuulemaan lapsia ja nuoria heitä koskevista päätöksistä. Syksyllä eduskunta hyväksyi lain jossa edistetään oppilaskuntien perustamista peruskouluihin.

Esimerkiksi lapsiin kohdistuvan väkivallan osalta Suomi on yksi niistä 16 maailman maasta, jossa on kielletty lasten ruumiillinen rankaisu sekä kotona, koulussa että esimerkiksi lastensuojelulaitoksissa. YK kampanjoi parhaillaan voimakkaasti tämäntyyppisen lainsäädännön laajentamiseksi maailmassa.

Palaan vielä siihen, että lasten on kuitenkin hyvin tärkeä myös itse tuntea omat oikeutensa. Esimerkiksi lapsi joka on kasvanut ympäristössä tai kodissa, jossa väkivaltaa käytetään ongelmien ratkaisukeinona, ei voi automaattisesti tietää että tämä ei ole oikein. Niin väkivallasta kuin seksuaalisesta hyväksikäytöstä on lapsen vaikea puhua. Lapsi voi hävetä tapahtunutta tai uhri eli lapsi voi helposti syyllistää itsensä.

Etenkin kun kohdataan lapsia, joiden perusoikeuksia on loukattu on tärkeä kertoa ääneen ja julkisesti, että näin ei saa tehdä.

* * *

Puhuin edellä periaatteellisemmasta näkökulmasta, lapsen oikeuksista ja aikuisten velvollisuuksista. Seuraavaksi siirryn arvioimaan lasten ja nuorten hyvinvointia.

Mitä lapselle saa tehdä - mitä hänelle teemme ja kuka tekee? Miten lapset ja nuoret Suomessa voivat? Mitkä ovat lasten ja nuorten hyvin- ja pahoinvoinnin kannalta tärkeimmät ja ajankohtaisimmat haasteet?

Kuka tekee? Vanhempien vastuu on tietysti ensisijainen. Lasten hyvän elämän mahdollisuuksiin vaikuttavat vanhempien voimavarat ja kyky huolehtia lapsen hoivasta, ihmiseksi kasvamisesta, toimeentulosta, osallistumisesta sekä kasvuympäristön erilaisten uhkien suodattamisesta. Lapsen hyvinvointia voivat vahvistaa olennaisesti vanhempien sosiaaliset verkostot ja yhteisölliset siteet, isovanhemmat, sukulaiset, tutut sekä vapaaehtoisjärjestöt ja seurakunnat.

Julkisen vallan, valtion ja kunnan osuus on varmistaa lapsen hyvinvointia palveluiden, tulonsiirtojen, lapsen fyysisen turvallisuuden sekä alueiden suunnittelun kautta. Julkisen vallan vastuu korostuu silloin kun vanhempien voimavarat ovat vajavaiset. Viime kädessä valtio vastaa lapsen oikeuksien turvaamisesta.

Hyvä lapsuus ei ole kuitenkaan pelkästään vanhempien ja julkisen vallan ratkaisujen varassa. Yritykset ovat lasten kasvuympäristön merkittäviä vaikuttajia. Työpaikoilla tehtävät valinnat vaikuttavat tietysti työn ja perheen yhteensovittamisen ehtoihin. Lisäksi media eri muodoissaan sekä mainonnan ja viihteen tuottajat ovat lasten henkisen kasvurauhan kannalta avainasemassa.

Lapsinäkökulma tai lasten suojelun näkökulma ei kuitenkaan yritysten yhteiskuntavastuuajattelussa ole ollut mitenkään erityisesti esillä ainakaan vielä. Oikeastaan suunta on päinvastoin jos katsotaan mainonnan, viihteen ja median kehitystä. Lapsiin ja nuoriin suunnattu mainonta lisääntyy jatkuvasti. Olutta ja siideriä mainostetaan nimenomaan nuoriin vetoavien elämäntyylein. Elokuvien ikärajoissa on kova paine alaspäin.

Kuten sanottu, lasten hyvän elämän turvaksi tarvitaan siis kaikkien aikuisten vastuuntuntoa, välittämisen kulttuuria sekä yhteisöllisyyttä vahvistavaa ihmisten vuorovaikutusta.

Mikä sitten on lasten hyvin- ja pahoinvoinnin tila Suomessa?

Lasten hyvinvoinnin tilaa voi kuvata sanoilla erilaistuminen, eriarvoistuminen ja polarisaatio. Lasten ja heidän vanhempiensa hyvinvointierot kärjistyvät niin taloudellisesti, henkisesti kuin kulttuurisestikin. Lapsuus Suomessa voi olla sekä suurenmoinen onnela että pahimmanlaatuinen helvetti. Onneksi onneloita on verrattoman paljon ja vaikeimmissa oloissa eläviä lapsia vähän, mutta kuitenkin aivan liikaa.

Enemmistö suomalaisista lapsista voi aivan kohtuullisesti, osa suorastaan erinomaisesti. Arviolta noin 15-20 prosentilla lapsia ja nuoria on eriasteisia psykososiaalisia ja mielenterveyden oireita. Pieni osa lapsista, arviolta 5 tai jopa 10 prosenttia, tulee kuitenkin kaltoin kohdelluksi. Heidän perheissään ongelmat ovat olleet kasvussa. Pahoinvointi on monimutkaistunut ja vaikeutunut.

Lasten ja perheiden ongelmia korjaavien erityispalveluiden eli lastensuojelun, mielenterveyspalveluiden sekä erityisopetuksen - ja päivähoidon kysyntä on ollut kasvussa jo pitkään. Korjaavat palvelut ovat ruuhkautuneet ja alueelliset erot niiden saatavuudessa ovat suuria. Samalla myös ehkäisevissä palveluissa erityisesti neuvolan, kouluterveydenhuollon ja oppilashuollon palveluiden laatu on epätasainen.

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten suhteellinen osuus alle 18-vuotiaiden ikäryhmästä on 20 vuodessa lähes kaksinkertaistunut eli noussut 1.1 prosenttiin. Lastensuojelun avohuollon toimenpiteiden piirissä on reilu 5 prosenttia alle 18-vuotiaista. Erityisopetuksen ja –päivähoidon piirissä on noin seitsemän prosenttia lapsista.

Lasten- ja nuorisopsykiatrian asiakkaiden määrä on kasvanut voimakkaasti 1990-luvun loppupuolelta lähtien erityisesti 15-18 -vuotiaiden joukossa. Äärimmäisen pahoinvoinnin lisääntyminen näkyy erityisesti nuorten naisten itsetuhoisuuden ilmiöissä. Viimeisimmät saatavilla olevat tilastot osoittavat, että 15-24 vuotiaat suomalaisnaiset tekevät maailman toiseksi eniten itsemurhia.

Pahoinvoinnissa on siis kyse pienestä, mutta ikärakenteeltaan vanhenevassa Suomessa merkittävästä osasta lapsista. Luvut kuvaavat palveluiden kysyntää, jolloin toki taustalla voi olla osin myös se, että ongelmiin osataan ja halutaan puuttua aiempaa paremmin. Tämä ei kuitenkaan selitä kaikkea. Lastensuojelun osalta ns. kentän tuntuma on se, että vieläkään ei toimita tarpeeksi aikaisin. Korjaavien palveluiden kysynnän kasvu osoittaa, että lasten ja perheiden ongelmiin puututaan liian myöhään.

Pahoinvointiongelmien taustalla voi olla sekä vanhempien että lapsen oman kehityksen pulmia: ytimessä ovat mielenterveysongelmat, lisääntynyt alkoholin ja päihteiden käyttö ja näihin liittyvä väkivaltaisuus, vaikeat parisuhdekriisit ja erotilanteet sekä vaikeimmissa tilanteissa kaikkien näiden yhteen kietoutuminen.

Arviointia hankaloittaa se, että esimerkiksi huostaanottojen syistä meillä ei ole valtakunnallista koottua tietoa. Samoin tiedot lasten turvallisuuden tilasta eli lapsiin kohdistuvan väkivallan yleisyydestä ovat meillä hyvin vajavaiset.

Saatavilla olevat tieto ja tuntuma lastensuojelutyöstä kuitenkin korostavat varhaisen puuttumisen, vanhemmuuden ja myös parisuhteen tukemisen, perheisiin menevän työn - neuvolan ja sosiaalityön kotikäyntien, perhetyön ja kotipalvelun sekä erityisesti päihteiden käyttöä vähentävän alkoholipolitiikan tarvetta.

Vanhempien alkoholin ja muiden päihteiden käyttö on suurin yksittäinen lasten pahoinvoinnin ja kaltoin kohtelun syy. Päihteiden käyttöön usein kytkeytyy myös väkivaltaisuus. Lasinen lapsuus projektin vuonna 2004 tekemän arvion mukaan noin joka kymmenes suomalainen on kasvanut kodissa, jossa liiallinen alkoholinkäyttö tai muu vanhempien päihdeongelma aiheutti myös lapselle ongelmia tai haittaa.

Marita Itäpuisto arvioi uraa uurtavassa väitöskirjassaan viime vuonna nimenomaan päihdeperheiden lasten selviytymistä ja uhkatekijöitä. Hänen mukaansa lapsiin kohdistuu päihdeperheissä sekä fyysistä, henkistä että seksuaalista väkivaltaa. Lapset pelkäävät vanhempien ennakoimatonta käytöstä. Lapsen hoitoa ja perushoivaa laiminlyödään. Lapset kärsivät vanhempien häirinnän sekä pelkojen takia univajeesta. Koulunkäynti vaikeutuu. Osallistuminen harrastuksiin ja kaveripiirin tekemisiin on vaikeaa tai mahdotonta. Lapsi ei saa olla lapsi vaan joutuu kantamaan aikuisen vastuuta usein myös sisaruksistaan.

"Päihdeperheessä eläminen korostuu suuren turvattomuuden, pelon ja yksinäisyyden ajanjaksona" on puolestaan Teuvo Peltoniemen yhteenveto Lasinen Lapsuus tutkimuksessa.

Lapset ovat päihdeperheissä monesti varsinaisia arjen sankareita. He etsivät sitkeästi keinoja selviytyä vanhemman laiminlyönneistä huolimatta. Sitkeydestään huolimatta lapsen on usein aivan liian vaikeaa puolustaa itse omia oikeuksiaan. Vanhempien alkoholinkäyttöön voi liittyä pelkoa, vihaa, häpeää ja salailua. Lapsia voidaan leimata vanhempiensa perusteella. Lasten ongelmat eivät kuitenkaan rajoitu yksistään näkyvien alkoholin suurkuluttajien perheisiin. Tukea tarvitsevia lapsia on myös aivan tavallisissa perheissä, joissa aikuiset käyttävät päihteitä ajoittain ajattelemattomasti.

Lapset eivät saa Marita Itäpuiston tutkimuksen tarpeeksi apua julkisista palveluista eivätkä heitä ympäröiviltä ihmisiltä. Lapset kyllä voivat puhua ongelmista mutta heitä ei kuulla tai oteta vakavasti. Päihdeongelmaisia vanhempia hoitavissa palveluissa lasten erityiset ja yksilölliset tarpeet vielä liian usein ohitetaan ja keskitytään pelkästään vanhempien asioihin.

Omassa työssäni yksi tämän vuoden painopisteitä on saada parannusta alkoholiongelmaisten vanhempien lasten asemaan. Toimia tarvitaan niin yleisessä alkoholipolitiikassa kuin päihdepalveluissakin.

Jyväskylän yliopistossa viime syksynä väitellyt Leena Valkonen kokosi tutkimuksessaan 5-6 luokkalaisten lasten omia näkemyksiä hyvästä vanhemmuudesta. Tässä yhdeksi keskeiseksi hyvän vanhemmuuden osatekijäksi tuli "ihmisiksi eläminen". Hyvä vanhempi elää lasten mielestä ihmisiksi niin, että ei juo eikä polta, ei riitele, tulee toimeen toisen vanhemman kanssa, ei eroa mutta jos eroaa niin pitää yhteyttä lapsiin.

Toinen kehityskulku johon lasten hyvin- ja pahoinvoinnin kannalta haluan huomionne tässä kohtaa kiinnittää on avio- ja avoerojen määrän kasvu. Avio- ja avoerojen määrä on meillä vakiintunut korkealle tasolle, mikä vaikuttaa lasten hyvinvointiin kahdella tavalla. Yksinhuoltajien määrä on lisääntynyt noin 20 prosenttiin perheistä. Yksinhuoltajuus on kahden vanhemman perhettä haavoittuvampaa lasten hyvinvoinnin kannalta. Toisaalta parisuhdekriisit ja kärjistyvät erokiistat varjostavat osan lapsia mielenterveyttä. Palvelujärjestelmä ei pysty riittävässä määrin vastaamaan erotilanteiden psykososiaalisen tuen ja sovittelun tarpeisiin.

Lapsille erot ovat useimmiten suuria kriisejä. Useimmat erot hoituvat rauhallisesti ja järkevästi, asioista kyetään sopimaan ja lapsi saa pitää molemmat vanhempansa tavalla taikka toisella. Pienessä osassa tapauksia mutta silti liian usein lapsen kriisiä kärjistää vanhempien riitely lapsista ja tapaamisoikeuksista. Jopa suoranainen lapsen käyttäminen valtakamppailun välineenä ei ole sekään mitenkään tavatonta.

Vaikka palvelujärjestelmämme on monipuolinen, tähän parisuhdekriisien sovittelun ja lapsen näkökulman huomioimisen tarpeeseen se ei kykene tätä nykyä vastaamaan. Oikeudellisen avun lisäksi tarvittaisiin enemmän psykososiaalista tukea ja neuvontaa sen puolesta että lasta vahingoittavilta riidoilta vältyttäisiin ja lapsi voisi säilyttää suhteen molempiin vanhempiinsa.

Esimerkiksi Jyväskylän seudun lastenvalvojien arvion mukaan erot pikkulapsiperheissä eli alle 3-vuotiaiden perheissä ovat olleet lisääntymään päin viime vuosina. Neuvolan perhevalmennukseen, vaikkapa kansalaisopistojen kurssivalikoimaan ja muuhun aikuiskasvatukseen tarvitaan myös lisää parisuhteen pysyvyyttä tukevaa ja pikkulapsiperheen elämänkaarta avaavaa neuvontaa.

Totesin aiemmin, että lasten hyvinvoinnin tilaa kuvaa erilaistuminen ja polarisaatio. Tämä erilaistuminen näkyy myös tulokehityksessä. Lapsiperheistä valtaosalla tulokehitys on ollut viime vuosina hyvä tai kohtuullinen, mikä näkyy osalla lapsia omassa käytössä olevien varojen määrän kasvusuuntana. Lapsiperheet kuitenkin ovat menestyneet taloudellisesti keskimäärin heikommin kuin lapsettomat.

Köyhyys kasautuu yksinhuoltajille, alle 3-vuotiaiden lasten perheille sekä monilapsisille perheille. Suhteellinen lapsiköyhyys on kaksinkertaistunut 10 vuoden aikana. Noin 12 prosenttia lapsista (noin 130 000 lasta) elää köyhiksi määritellyissä perheissä. (Tulo on alle 60 % mediaanitulosta).Köyhyys luo erityisesti terveysriskejä, mutta myös lapsille osattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksia alati laajenevan kulutuskulttuurin keskellä. Vanhemmille se aiheuttaa henkisiä paineita ja stressiä, mikä voi heijastua vuorovaikutukseen lasten kanssa. Tosin yksioikoisesti ei köyhyyden ja lasten henkisen pahoinvoinnin välille voi missään tapauksessa vetää yhtäläisyysmerkkejä. Kyse on monien riskien vahvistumisesta.

Erilaistuminen ja polarisaatio näkyy myös lasten ja nuorten omissa elämäntavoissa kuten päihteiden käytössä, tupakoinnissa ja liikkumisessa. Osa liikkuu paljon, osa ei juuri lainkaan. Noin 30 prosenttia lapsista liikkuu terveytensä kannalta riittävästi. Valtaosalla lapsia ja nuoria asennoituminen tupakointiin on muuttunut kielteiseksi. Alkoholin suhteen asennekehitys on mennyt päinvastaiseen eli enemmän alkoholinkäyttöä hyväksyvään suuntaan.

Kuitenkin osa lapsista ja nuorista ilmoittaa olevansa raittiita (14-vuotiaista 60 %, 16-vuotiaista 20 %), osa taas juo toistuvasti ja humalahakuisesti. Kansanterveyslaitoksen arvion mukaan suomalaiset nuoret aloittavat alkoholin käytön varhain ja käyttävät muihin Euroopan maihin verrattuna merkittävissä määrin alkoholijuomia.

Uusimmassa eli tänä syksynä julkaistussa yläaste- ja lukioikäisten kouluterveyskyselyssä päihteiden käytössä näkyi myönteinen eli vähenevä suunta. Huolenaiheina korostuivat tuossa kyselyssä tytöillä masentuneisuuden ja pojilla ylipainon lisääntyminen sekä koulu-uupumuksesta kertovien lasten yleisyys. Koulukiusaamista kokevien oppilaiden määrä on pysytellyt näissä kyselyissä sitkeästi vuodesta toiseen 6-7 prosentissa, mikä on kansainvälisesti ottaen aika korkealla tasolla.

* * *

Kuten totesin yritykset ja erityisesti työnantajat, työelämä ovat lasten elämän merkittäviä vaikuttajia. Paljon puhuttu globalisaatio tunkeutuu lasten maailmaan erityisesti vanhempien työelämän muutosten ja myös konkreettisen muuttoliikkeen kautta. Työelämän muutokset tuovat lasten elämään sekä uhkia että mahdollisuuksia. Työelämän joustot voivat antaa lasten hoitamiselle kahden vanhemman perheessä moninaisia mahdollisuuksia.

Silti monet muutokset ovat myös selviä uhkia. Näitä ovat ilta- ja viikonlopputyön lisääntyminen, työn rasittavuuden kokeminen ja töliden siirtyminen kotiin, vaikeasti ennustettava vuokratyö ja sijaisuudet. Etenkin yksinhuoltajaperheissä hoitojärjestelyt iltaisin ja viikonloppuisin voivat olla hyvin vaikeita, jopa mahdottomia, etenkin jos lapset ovat ohittaneet päivähoitoiän. Vanhemmuutta ei työnantajien ratkaisuissa tai edes työvoimapolitiikassa pidetä läheskään aina lieventävänä asianhaarana. Työn perässä muuttaminen parantaa yleensä toimeentuloa mutta alkuvaiheessa heikentää sosiaalisia verkostoja ja lähiyhteisön tukea.

Uusimmassa tutkimuksessa korostuvat erityisesti työn rasittavuuden tuomat ongelmat korkeasti koulutettujen, toimihenkilöiden ja johtavassa asemassa olevien perheissä. Jyväskylän yliopiston julkaisemassa tuoreessa tutkimuksessa 12-16-vuotiaat lapset itse ottivat kantaa vanhempien työnteon vaikutuksiin omaan elämäänsä. Noin neljännes lapsista arvioi vanhempien olevan töiden jälkeen liian väsyneitä kiinnostuakseen lastensa asioista. Tiivistetysti voi sanoa, että lapset toivoivat vanhemmilleen paremmin palkattua työtä joka toisi myös enemmän vapaa-aikaa eli aikaa olla lasten kanssa.

Olisi hyvä, että etenkin pienten, mutta myös murrosikäisten lasten äidit ja isät voisivat tehdä enemmän osa-aikatyötä eli lyhentää työpäiväänsä ja viikkoansa ja varata enemmän aikaa lapsille. Tähän tarvitaan työnantajan ja työyhteisön tuki. Usein pitkien työpäivien syynä ovat myös ennätyssuuret asuntolainat. Tästä syystä myös lyhennetyn työajan taloudellista tukea tulisi parantaa.

Työelämän muutokset ja paineet ratkaisevat vanhempien mahdollisuudet olla läsnä lastensa elämässä. Asenteet ovat muuttuneet Suomessa kyllä perhe- ja kotihakuiseen suuntaan, mutta arjen paineet taitavat vielä rajata monen lasten vanhemman ihanteiden ja tavoitteiden toteutumista. Olen määritellyt lapsen tärkeimmäksi oikeudeksi oikeuden olla lapsi - riittävän pitkään ja rauhassa.

Lapsen oikeuteen olla lapsi kuuluu kolikon toisena puolena vanhempien oikeus olla vanhempia. Tarve vanhempien vahvempaan läsnäoloon lastensa elämässä välittyy myös muusta suomalaisesta lapsuuden tutkimuksesta. Sen sisältämässä lasten omassa arjen kuvauksessa tulevat esille yksinäisyys ja aikuisten etäisyys tai se, että aikuiset eivät arvosta tai ota hänen tarpeitaan vakavasti.

Mainitsin edellä Leena Valkosen tutkimuksen hyvän vanhemmuuden määreistä 5-6 luokkalaisten itsensä sanomana. Siinä oli mukana myös vahva toive lasten ja vanhempien yhteisen ajan lisäämisestä, ajan antamisesta ja sitä kautta lapsen tärkeäksi näkemisestä. Lapset näkevät vanhempien työn suurimpana uhkana lasten yhteiselle ajalle.

Tutkimus kertoo myös siitä, että lapsuus on ikään kuin elämänvaiheena ahtaalla. Kasvatuskulttuurimme ihannoi lapsen varhaista itsenäistä selviytymistä. Lapset ovat jossain määrin haluttomia määrittelemään itseään lapseksi. Heillä on kiire nuoriksi ja aikuisiksi, koska silloin on tärkeä ja asiantunteva ja tulee kuulluksi. Esimerkiksi kouluyhteisössä lasten vaikutusmahdollisuudet omaan arkeensa ovat meillä vielä liian vähäiset.

Atte Oksasen väitöskirjassaan raportoimien Eriarvoinen lapsuus - tutkimusprojektin tulosten mukaan suomalaiset 10-14 -vuotiaat lapset sanovat lopettavansa leikkimisen aikaisemmin kuin ruotsalaiset ja norjalaiset ikätoverinsa - noin 11 vuotiaana. Kyse voi olla myös siitä, että lapset kokevat vahvana ympäristön paineen sanoa näin.

Tutkijat korostavat leikkiä lapsen mielenterveyden suojana ja vahvistajana. Aikaiseen leikin lopettamiseen näytti kytkeytyvän myös se, että lasten itsetunto- ja ulkonäköhuolia oli suomalaisilla lapsilla enemmän ja nuorempina kuin muissa Pohjoismaissa. Tähän aihepiiriin liittyy läheisesti myös kirkon lapsi - ja nuorisotyön nykyinen painopiste "Jumalan silmissä kaunis", joka tukee hienosti tyttöjen ja poikien ja jokaisen yksilön oman erityislaadun ymmärtämistä sekä mediakriittisyyttä.

Nimittäin lapsuuden lyhenemisen paineita luo myös arjen kuva- ja mediamaailman erotisoituminen ja väkivaltaistuminen, Lapsuuden suojelussa on siis kyse myös kaupallisten etujen ja lapsen edun välisestä tasapainottelusta ja ristiriidastakin. Globalisoituva viihde, mainonta sekä uutiset ja tiedot maailman tapahtumista vyöryvät nykypäivänä voimalla jo pientenkin lasten tietoisuuteen. Rauhoitettuja reviirejä on vaikea löytää. Viihteen, kulutuksen, tiedonvälityksen ja mainonnan maailma toimii aikuisten tarpeiden ja vaatimusten ehdoilla.

Media tuo monia mahdollisuuksia oppia, viihtyä ja iloita. En ollenkaan halua vähätellä niitä. Riskit ja kielteiset uhkat korostuvat silloin jos lapsi ja nuori kohtaa media- ja markkinointimaailman informaatio ja kuvatulvan yksin ilman vanhemman tai muun aikuisen tarjoamaa suodatinta. Esimerkiksi tutkija Anja-Riitta Lahikainen on muistuttanut tv- ja mediamaailman pienille lapsille aiheuttamista peloista, jotka meidän aikuisten mielestä ovat epärationaalisia, mutta lapsi ei osaa suhteuttaa näkemäänsä aikuisen tavoin. Pieni lapsi voi tulkita poikkeuksellisen väkivaltauutisen hänen oman elämänsä realistisena vaihtoehtona.

Yhden lasten ja nuorten hyvinvointiin vaikuttavan kehityskulun haluan vielä ottaa esille. Lapsuus teknologisoituu ja virtualisoituu kovaa vauhtia. Lapset viettävät merkittävän osan vapaa-ajastaan tv:n, tietokoneen ja kännykän äärellä. Muutos tuo toki monia mahdollisuuksia uudenlaiseen oppimiseen ja yhteydenpitoon. Riskinä on lasten ja vanhempien maailmojen entistä suurempi eriytyminen. Kaverisuhteet ovat tärkeitä mutta eivät pysty korvaamaan aikuisen keskustelukumppanin tarvetta lapsen elämässä.

Myös lasten kaverisuhteet näyttävät siirtyvän entistä enemmän virtuaalimaailmaan. Tämä on seurausta myös lasten vapaiden, turvallisten leikkiympäristöjen, pihojen ja ulkoilualueiden kaventumisesta sekä harrastusten ja usein myös koulumatkojen organisoitumisesta autokuljetusten varaan. Lähiympäristöjen paremmalla suunnittelulla tulisi varmistaa lasten mahdollisuuksia vapaaseen leikkiin ja ulkoiluun.

***

Lopuksi haluan vetää yhteen esittämiäni näkökulmia siihen mitä ihmiselle - ja lapselle saa tehdä ja mikä voisi olla kirkon lapsi - ja nuorisotyön rooli lapsen oikeuksien vahvistajana.

Mitä hyvän lapsuuden tukeminen voisi merkitä kirkon lapsi - ja nuorisotyössä siis kaikkien alle 18-vuotiaiden osalta? Monissa asioissa haluan kannustaa ja rohkaista kirkon lapsi - ja nuorisotyötä jatkamaan ja vahvistamaan siihen suuntaan mihin olettekin olleet menossa. Joissakin asioissa ehkä ehdotuksissa on uusiakin painotuksia.

1. Arvostetaan lapsuutta, puhutaan lapsista lapsina - ei nuorina tai varhaisnuorina

Vuosien mittaan sana "nuori" on alkanut niin valtion, kuntien kuin seurakuntienkin toiminnassa ulottumaan yhä nuorempiin ikäluokkiin. Käsitteiden ja määritelmien kautta olemme myös kaventaneet ja nakertaneet lapsuutta. Käsite "varhaisnuori" on osa tätä kehityskulkua. Seurakuntien ja kirkon lapsi- ja nuorisotyössä tämä on tarkoittanut "lapsi" sanan rajautumista alle kouluikäisiin. Olisiko aika käyttää "sanan mahtia" myös tällä alueella ja ryhtyä kutsumaan ainakin alakoululaisia reilusti lapsiksi myös kirkon työssä.

2. Tunnustetaan lapsi sekä pienenä ja suojelun tarpeessa olevana että osallistujana ja vaikuttajana omissa asioissaan - omien asioittensa asiantuntija myös kirkossa.

Lasten osallistumisella on merkitystä lapsuuden arvostuksen kannalta. Mitä paremmin otamme lapset ja nuoret huomioon myös toimijoina ja kansalaisina - ei vain toiminnan kohteena, sitä arvostetummaksi he itsensä kokevat. Vaikka pidämme lasten ja nuorten mielipiteitä arvossa ja rohkaisemme heitä osallistumaan, ei toki poista sitä tosiasiaa, että lapsella on myös oikeus hoivaan ja suojeluun. Aikuista tarvitaan myös lasten osallistumisen tueksi.

Lasten osallistumisen ja arvostamisen kannalta kaikkein tärkein paikka on oma koti, sitten päivähoito ja myöhemmin koulu, järjestöt ja vapaa-ajan toiminta. Aina ei osallistumiseen tarvita erillisiä rakenteita vaan ennen kaikkea lasta kunnioittavia, kuuntelemaan ehtiviä ja keskustelemaan halukkaita aikuisia. Kuitenkin myös rakenteet ovat tärkeitä - tästä rakenteiden vahvistamisesta seurakuntien päätös alentaa äänestysikäraja 16 vuoteen on hieno esimerkki.

Seuraavana askelena voisi olla pohtia sitä, miten myös nuoremmat lapset voivat olla kirkossa vahvempia ja näkyvämpiä toimijoita. Vai onko tänä päivänä edelleen pienen lapsen vaiettava tai käytännössä jäätävä pois seurakunnan tilaisuuksista, koska jumalanpalvelukissa ei voi meluta, kirkkosalissa ei ole useinkaan leikkinurkkaa eikä ole helppo hyöriä lattialla lelujen kanssa?

3. Jätetään tilaa leikille sekä lapsen ja hänen kavereidensa itseohjautuvuudelle sekä myös levolle. Eli ei ohjelmoida liiaksi lapsen elämää myöskään erilaisessa kerhotoiminnassa kuten päiväkerhoissa, iltapäiväkerhoissa ja vastaavissa.

Otan esimerkin aamu- ja iltapäivätoiminnasta (ei pelkästään seurakuntia koskeva): arviointitutkimuksessa on tullut esille se, että lepo ja rauhoittuminen eivät huomattavalla osalla ohjaajista kuuluneet osaksi iltapäivätoimintaa. Ohjaajat ovat suuntautuneet tekemiseen ja askarteluun, ei lepäämiseen. Lapsilla on kuitenkin työpäivä takanaan ja he tarvitsevat tasapainoa rauhoittumisen ja toiminnan välillä.

Hiljentyminen, rauhoittuminen ja itsensä kuunteleminen ovat kirkon ja seurakuntien toiminnan avainosaamista. Tämä näkökulma on hyvä muistaa myös lapsi- ja nuorisotyössä.

4. Turvataan lapsen ja nuoren oikeutta oppia tuntemaan hyvää, kaunista ja oikeaa. Opetetaan suhtautumaan kriittisesti kaupalliseen vaikuttamiseen.

Otan tämän esille erityisesti siksi, että mediaviihteen tarjoamissa käyttäytymismalleissa korostuvat kilpailu, kyynisyys, ja jopa häikäilemättömyys. Lapsen ja nuoren kasvu kaipaa ihanteita, mahdollisuutta tuntea hyvää, kauniista ja oikeudenmukaista sekä kykyä erottaa hyvä ja paha

5. Kerrotaan lapsen oikeuksista.

Näen seurakuntien lapsi- ja nuorisotyön hyvin merkittävänä kanavana paikallisesti vahvistaa sekä lasten itsensä että samalla seurakuntien työntekijöiden ja luottamushenkilöiden tietämystä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta sekä lapsen oikeudesta erityiseen suojeluun.

6. Tuetaan lasten, nuorten ja heidän vanhempiensa välistä keskinäistä verkostoitumista, vertaisryhmiä sekä perheiden yhteisiä tapahtumia ja harrastuksia myös muiden kuin aivan pienempien lasten osalta.

Kirkon lapsi- ja nuorisotyön on tärkeä olla tukemassa paitsi nuorten omaa toimintaa myös lasten, nuorten ja vanhempien yhteistä tekemistä ja kohtaamista. Muuttoliikkeen seurauksena lasten ja vanhempien yhteisölliset siteet voivat heikentyä. Mummot ja papat saattavat jäädä kauaksi. Seurakunta voi olla hyvä foorumi luomaan myös sukupolvien välistä yhteyttä ja vuorovaikutusta, mikä on omiaan vahvistamaan yhteisöllistä pääomaa - luottamusta toisiin ihmisiin ja vastavuoroisuutta.

7. Ehkäistään lasten ja nuorten eriarvoistumista.

Pienelle lasten ja nuorten ryhmälle kasautuva pahoinvointi tulisi saada vähenemään. Tämä on mahdollista ehkäiseviä palveluita ja varhaista puuttumista vahvistamalla ja erityisesti vanhemmuutta tukemalla. Ongelmiin tulee puuttua jo varhaislapsuudessa ja mahdollisimman varhain ennen kuin ongelmat ovat ehtineet kasautua vaikeaksi vyyhdiksi.

Myös kirkon lapsi- ja nuorisotyön piirissä voidaan vahvistaa kykyä tunnistaa varhain lasten ongelmia ja oireita sekä kykyä verkostoitua sosiaali-, terveys- ja koulutoimen viranomaisten kanssa.

8. Huomataan lapsi ja hänen erilliset tarpeensa silloin kun hoidetaan ja tuetaan ongelmissa olevaa vanhempaa ja aikuista esimerkiksi vaikeissa erotilanteissa, mielenterveys ja alkoholiongelmissa.

Näkökulma tulee erinomaisesti esille kirkkohallituksen perheasiain yksikön tuoreessa oppaassa "Lapsi perheneuvonnassa".

9. Tarjotaan lapselle ja nuorelle aikaa kuunnella ja tulla kuulluksi. Vaikeissa oloissa elävälle lapselle ja nuorelle yksikin kuunteleva aikuinen voi olla hänen elämänsä kannalta ratkaiseva tuki ja suojaava enkeli.

Tältä kannalta näen hyvin tärkeänä myös kirkon rippikoulutyön mahdollisuudet. Rippikoulutyö tavoittaa 90 prosenttia nuorista iässä, joka itsetunnon ja mielenterveyden kannalta on haavoittuvaa aikaa. Rippikoulu on mahdollisuus keskustella elämän peruskysymyksistä tavalla, joka voi ehkäistä nuorten masennusta ja mielenterveysongelmia.

10. Tuetaan kirkon omassa henkilöstöpolitiikassa vanhemmuuden arvostamista ja työyhteisöjen muuttumista lapsiystävällisiksi.

11. Edistetään sitä, että yritysten yhteiskuntavastuuajattelu laajenisi kattamaan myös lapsen ja lapsuuden suojelun.

Kirkko ja seurakunnat ovat tärkeitä arvo- ja mielipidevaikuttajia. Te voitte osaltanne olla herättämässä keskustelua yritysten yhteiskuntavastuusta lapsinäkökulmasta niin työelämän näkökulmasta kuin median, mainonnan ja viihdekulttuurinkin kannalta.

Lopuksi, arvoisat kirkon lapsi - ja nuorisotyön tekijät - kannustan teitä vallankumouksellisuuteen . Lainaan lapsuuden tutkija Irmeli Järventietä, joka kirjoittaa tuoreessa "Lapsuus ja kasvuympäristöt"- kirjassa:

"En muista lasten ja perheiden koskaan olleen sellainen asia, joka olisi käynnistänyt suuren yhteiskunnallisen liikkeen ja muutosvoimat. Sen sijaan taloudellinen lama, teknologian kehittyminen, öljyn hinta, siirtolaisuus, orjuuden ja rasismin vastustaminen tai luonnon raiskaaminen ovat saaneet ihmiset liikkeelle, hallituksen säätämään lakeja ja valtiot muuttamaan järjestelmiään."

Suomessa keskustelu lapsista ja perheistä on noussut 2000-luvulla julkiselle ja politiikan asialistalle, mutta ei se varsinaisesti mitään suurta ole ratkaissut tai vallankumousta tehnyt. Samaan aikaan talouspolitiikan päälinja on ollut työllisyysasteen nostaminen ja työnteon tuottavuuden ja tehokkuuden lisääminen.

Totta kai työstä saatava palkka on myös lasten toimeentulon kannalta a ja o. Käytännössä keskustelu on kuitenkin merkinnyt sitä, että lasten vanhempien sekä isän että äidin kannalta työntekijän ja työssäkävijän rooli on yhteiskunnallisessa keskustelussa arvostettu paljon korkeammalle kuin vanhemman rooli ja vastuu.

Kirkko on merkittävä yhteiskunnallinen arvovaikuttaja ja keskustelun herättäjä. Kirkon näkemykset vaikuttavat siihen mitä tässä yhteiskunnassa lapselle saa tehdä ja mitä hänelle tehdään. Tänä keväänä on taas valtakunnan politiikassa eräänlaisen nivelvaiheen aika kun maaliskuussa käydään eduskuntavaalit. Toivon, että te osaltanne olette herättämässä keskustelua lasten, nuorten ja perheiden näkökulmista niin että nämä tulevat arvoiseensa asemaan politiikan päiväjärjestyksessä.

Puhumme paljon ikääntymisestä ja ikääntyvästä Suomesta. Yksinkertaistettuna voi sanoa, että lasten hyvinvointi tänään on myös paras mahdollinen vanhuuden turva suomalaisille niin yksilöinä kuin kansakuntanakin. Omalta osaltaan kirkko voisi vaikuttaa keskusteluun myös tekemällä oman lapsi- ja nuoriso-ohjelmansa, joka kattaisi kaikki kirkon erilaiset työalueet lapsi- ja nuorisotyöstä perhetyöhön diakoniaan ja jumalanpalvelustyöhön. Ohjelman nimenä voisi olla vaikka "Lapsille Sopiva Kirkko".