Lapsiasiavaltuutettu

Paneelikeskustelu kesäkuussa 2008. Jyväskylän yliopistolla.

Maria Kaisa Aula

Lapsiasiavaltuutettu
 

Miten toteutuvat lapsen oikeudet ja miten ne voisivat toteutua paremmin?

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen perusasioita ovat seuraavat: lasten yhdenvertainen kohtelu, oikeus kehittyä omaan tahtiin, oikeus tulla kuulluksi ja osallistua sekä lapsen edun asettaminen etusijalle. Kaikki ovat olennaisia erityistä tukea tarvitsevan lapsen kannalta. Sopimus lähtee vanhempien kasvatusvastuun ensisijaisuudesta ja siitä että julkisen vallan tehtävä on tukea vanhempia ja viimesijaisesti varmistaa lapsen oikeudet.

Suomi on globaalisti lasten hyvinvoinnin eliittiä mutta meillä näkyvät hyvin samanlaiset pahoinvoinnin ongelmat kuin muissakin pohjoismaissa. Lasten elämään tarvitaan enemmän aikuisten, etenkin vanhempien läsnäoloa ja vähemmän yksinäisyyttä, enemmän leikkiä ja vähemmän suorittamista, enemmän mahdollisuuksia osallistua ja tulla kuulluksi sekä vahvempia ehkäiseviä palveluita, joilla estetään hyvinvoinnin polarisaatiota. 

Kaikkea tätä tarjoaa parhaimmillaan varhaisen iän erityinen tuki varhaiskasvatuksessa: tasapainoisen aikuisen läsnäoloa, vanhemmuuden tukemista, lapsen leikin ja luovuuden tukea sekä lapsen kuulluksi ja nähdyksi tulemista.

Mutta meidän kuten myös muiden pohjoismaiden pulmana on se, että hyvinvoinnin keskellä kuilu kyvykkäiden ja osallisten sekä osattomien ja vähemmän kyvykkäiden lasten välillä kasvaa. Erot kärjistyvät ja taustatekijänä on etenkin vanhempien läsnäolo lastensa elämässä:  tukevatko koulunkäyntiä, harrastuksia, kasvua  - vai eivät.  Myös taloudellinen osattomuus vaikuttaa mutta myös henkinen.

Kaikki viisaus puhuu sen puolesta, että kuilun kaventamiseksi ja pienelle lasten ryhmälle keskittyvän pahoinvoinnin vähentämiseksi ongelmiin pitäisi saada tukea ennen kuin ne ovat kasvaneet suuriksi ja jo lapsen varhaisella iällä. Kun lasta hoidetaan jo mielenterveysongelmien takia lastenpsykiatrialla, usein huomataan että ensimmäiset oireethan havaittiin jo päivähoidossa.

Erityispäivähoidon piirissä on 7 % lapsista. Osaamme ymmärtää ja tunnistaa paremmin oppimisvaikeuksia ja tehdä diagnooseja erilaisista oireyhtymistä ja häiriöistä.  Tämä on hyvä asia, sillä mitä aikaisemmin oppimisvaikeuksiin saadaan tukea, sitä helpompaa on koulussa aikanaan. Esimerkiksi huomattavalla osalla vankeja on taustalla hoitamattomia oppimisvaikeuksia.

Mutta näiden lisäksi lasten pahoinvointiongelmien ja erityisen tuen tarpeiden taustalla ovat hyvin usein vanhempien ongelmat, joihin tulisi hakea tukea, jotta lapsi voisi paremmin. Näitä ovat vuorovaikutussuhteen häiriöt, lapselle annetun huomion ja ajan vaje, ero- ja parisuhdekiistat, alkoholinkäyttö, väkivalta tai väkivaltaiset kasvatusmenetelmät. 

Lapsen oikeuksien ja lapsen hyvän elämän kannalta ensimmäinen erityisvarhaiskasvatuksen haaste on kyky tunnistaa varhain lapsen kehityksen riskitekijöitä, jotka usein ovat juuri vanhempien ongelmia ja antaa niihin tukea moniammatillisessa yhteistyössä neuvolan, lastensuojelun perhetyön kanssa niin että jatkumo yltää myös perusopetuksen alkuopetukseen.  Myös koulun tulisi muuttua huomioimaan paremmin lapsen kokonaishyvinvoinnin tukeminen .

Toinen haaste liittyy lasten ja perheiden yhdenvertaiseen kohteluun: Erityisvarhaiskasvatuksen palvelut toteutuvat hyvin epätasaisesti. Suurin osa lapsia on tavallisessa päivähoidon ryhmässä ilman että ryhmäkokoa on pienennetty tai henkilöstöä lisätty. Kuntoutussuunnitelma on laadittu vain osalle lapsia. Erityislastentarhanopettajan palveluita on huonosti saatavilla etenkin pienissä kunnissa. Suurin vaje on puheterapeuttien palveluista. Parhaiten erityisosaamista on tarjolla suuren kaupunkien läheisyydessä. Vaikein on tilanne jos on kyse harvinaisesta vammasta, pitkäaikaissairaudesta tai oireyhtymästä. 

Yhden mahdollisuuden yhdenvertaisen kohtelun parantamiseen tarjoaisi kuntien yhteistyö ja osaamisen kokoaminen mutta alueelliset ja seudulliset palveluiden yhteistyörakenteet ovat myös erityisvarhaiskasvatuksen alueella vielä huonosti kehittyneet. Alan palveluiden alueellinen tutkimus- ja kehittämistyö on puutteellista. Kuntien pitäisi ryhtyä yhteistyöhön alueellisesti erityistä tukea tarvitsevien lasten palveluiden turvaamiseksi. Perusopetuksessa valtion erityiskoulut ja isommat sairaalakoulut ovat kehittymässä resurssikeskuksiksi, jotka antavat ohjaus ja täydennyskoulutuspalveluita. Miten tämä sama saadaan toimimaan myös varhaiskasvatuksessa?

Kolmas haaste erityistä tukea tarvitsevan lapsen oikeuksien toteutumiseen on yleisesti ottaen palvelujärjestelmän hajanaisuus - mistä varhaiskasvatus on yksi osa. Vammaisen ja erityistä tukea tarvitsevan lapsen vanhemmat ovat usein varsinaisessa palveluviidakossa, lainsäädäntö o hajanainen ja vaikeasti hahmotettavissa. Tätä vaikeuttaa se, että kuntakohtaista vaihtelua on paljon. Vanhemmilta vaaditaan suurta osaamista ja aktiivisuutta - toisaalta jos vanhemmat eivät jostain syystä halua tai heillä ei ole voimavaroja ajaa lapsensa etua, hänen oikeutensa eivät toteudu. Tällaisia tilanteita voi tulla myös kulttuurien yhteentörmäyksissä jos maahanmuuttajalapsen vanhemmat eivät luota suomalaisen palvelujärjestelmän "hyvään tarkoitukseen" .  

Erilaiset lapsen elämän muutosvaiheet ovat erityisen riskialttiita eli siirtymä kodista päivähoitoon tai päivähoidosta alakouluun.

Neljänneksi myös erityistä tukea tarvitsevalla lapsella on oikeus osallistua ja tulla kuulluksi omissa asioissaan. Tämä koskee myös päivähoitoa ja varhaiskasvatusta. Lapsen kyky viestiä ja kommunikoida voi olla hyvin rajallinen eikä kotiympäristön ulkopuolella ole aina valmiuksia ymmärtää lapsen sanomaa. Vanhempi on usein lapsen äänen tulkki. Myös päivähoidossa on kehitettävä lasten mahdollisuuksia kertoa mielipiteistään, ottaa kantaa asioihin jne.

Viidenneksi - edellä oli puhetta diagnoosikeskeisyydestä. Useimmiten erityistä tukea tarvitsevan lapsen asioita hoidetaan diagnoosin perusteella. Lapsen ongelmiin kuitenkin tarvittaisiin tukea mahdollisimman nopeasti jo ennen kuin lääketieteellistä arvioita on ehditty tekemään. Tuen tarpeen perustana tulisi olla kasvatushenkilöstön ja vanhempien tuen tarpeen arviointi  eikä toimia tulisi viivästyttää lääkärinlausuntojen puutteen vuoksi. 

Toisaalta jos ongelmat oppimisessa ovat lieviä, voivat lapsi ja hänen perheensä jäädä kokonaan kuntoutuspalveluiden ulkopuolelle. Jos erityistä tukea tarvitseva lapsi on hiljainen eikä ole häiriöksi on silloinkin riski että tuen tarve jää huomioitta.