Lapsiasiavaltuutettu

Maria Kaisa Aula

Kommentoin Pasi Kiviojan tutkimusta kolmesta eri taustasta/roolista käsin: aluksi entisen politiikon, politiikan ja median suhteen tutkimuksen näkökulmasta sekä lopuksi  lapsiasiavaltuutettuna.

Haluan suhteuttaa Pasi Kiviojan tutkimusta laajemmin politiikan ja median suhteen muuttumiseen 1980-luvulta lähtien. Kivioja konkretisoi tutkimuksessaan iltapäivälehtien politiikan uutisoinnin muutosta, jonka voi kiteyttää erityisesti 1990-luvun puolivälien jälkeen kolmeen asiaan. Ensimmäinen oli kaupallistuminen ja viihtellistyminen eli poliitikoista henkilöinä ja heidän ihmissuhteistaan kertovien juttujen lisääntyminen.

Toiseksi tällä alueella toimittajien oma agendan asettaminen oli vahvistunut eli toimittajat päättivät mikä politiikassa kiinnostaa ja mikä ihmisissä kiinnostaa. 

Kolmanneksi seurauksena oli perinteisen politiikan journalismin monopolin murtuminen, politiikasta tuli iltapäivälehdissä osa viihdejournalismia. Päätettäviä asioita koskevien juttujen määrä väheni ja ne siirtyivät lähinnä pääkirjoituksiin ja kommentteihin. Aiheet keskittyivät tässäkin konfliktien ja valtapelien ympärille.

Kivioja suhteuttaa muutoksia yhteiskunnan yleisiin muutoksiin, lehtien markkinoiden ja teknologian muutoksiin sekä yleisöjen muutoksiin. Muutokset on ymmärrettävä ja tulkittava kuitenkin myös suhteessa puolueiden ja poliittisen kentän omiin muutoksiin.  Näen tässä tutkimuksessa saadut tulokset osana politiikan ja journalismin kentän vuorovaikutusta jossa molemmat vaikuttavat toisiinsa. Journalismi ei muutu eristyksissä suhteessa politiikkaan ja poliitikkoihin.

Jos lähdetään vähän kauempaa niin on aivan selvää että 1980-luvulta erilaisista syistä journalismin ja toimittajien valta suhteessa puolueisiin ja politiikkaan on vahvistunut. En mene nyt siihen tarkemmin, mutta taustalla oli mm. toimittajien ammatti-identiteetin muutos jossa korostui poliitikkojen motiivien epäily - tavallaan ryhdyttiin kysymään "onko politiikassa mikään hyvin?"

1980-luvulla tämä näkyi enemmän politiikkojen haastamisena, ettei hän pääsisi harhaanjohtamaan kansalaisia. 1990-luvulla suhteeseen tulivat enemmän myös kevyet ja juoruilevat sävyt sekä huomion siirtyminen politiikkojen henkilöön. Tavallaan asiapolitiikan asema alkoi vähitellen suistua journalistien kiinnostuksen keskiöstä pois.

Samaan aikaan myös puolueiden omassa suhteessa kansalaisiin alkoi rapautuminen - puolueiden ja kansalaisten yhteydenpito siirtyi entistä enemmän median kautta tapahtuvaksi. Omien organisaatioiden ja lehtien merkitys väheni nopeasti. Lisäksi puolueiden omat aatteelliset särmät alkoivat hioutua ja alkoi kaikkien isojen puolueiden hivuttautuminen keskikentän yleispuolueiksi. 

Poliitikot samaan aikaan ammattilaistuivat lähteinä ja mediasuhteiden hoitajina. Journalismin kannalta voidaan puhua viihteellistymisestä mutta politiikan kannalta voidaan puhua myös ammattilaisuuden vahvistumisesta mediasuhteissa. Poliitikot itse ryhtyivät kiinnittämään huomiota mielikuvaan ja esillepanoon sekä sopeutuivat median logiikkaan. Samalla viihdeohjelmat ja netti tulivat mukaan myös tietoisina väylinä ohittaa journalistisesti tuotettua julkisuutta, jonka hallinta oli vaikeutunut.

Osasta poliitikkoja tuli siis julkkiksia myös heidän omasta tahdostaan. Toisaalta suomalainen vaalijärjestelmä osin suosii amerikkalaiseen tapaan tällaista henkilöiden valikoitumista - julkisuus muilla elämänalueilla mahdollistaa ehdokkuuden ilman suurta rahallista panostusta vaalikampanjaan.

Journalismissa puolestaan tämän myötä ovat vahvistuneet etenkin 2000-luvulla ns. teatterikriittiset piirteet, jossa kommentoidaan pukeutumista tai tilaisuuksien luonnetta eli esillepanoa.  Toisaalta ovat vahvistuneet valtapelien ja konfliktien uutisointi sekä gallupit tavallaan jatkuvan vaalikampanjoinnin perustana.

Aivan sama dynamiikka voidaan nähdä myös muissa länsimaissa, etenkin USA:ssa, eli voidaan puhua tiettyyn rajaan asti "amerikkalaistumisesta" politiikan ja journalismin suhteissa.

Toisaalta uudet tutkimukset kyseenalaistavat ja kehottavat pohtimaan myös oletuksiamme siitä, mitä politiikan pitäisi olla?

Yleensä ajattelemme "valistuksen" silmälasein niin, että ihannetilassa politiikka on järkiperusteista, niinpä asioiden sisältö on tärkeintä. Kansalaiset ovat asioista kiinnostuneita ja tarvitsevat tietoa.  Mutta entä jos otamme "postmodernit" silmälasit päähän  - voimme tullakin johtopäätökseen että kyllä politiikka on myös tunteita ja tunteiden perusteella äänestysratkaisuja tehdään.  Ehkä politiikka onkin draamaa jossa myös muoto ja tyylikysymykset ovat tärkeitä. Kansalaiset voivat olla myös välinpitämättömiä eikä niin kiinnostuneitakaan asioista.

Näistä erilaisista politiikkakäsityksistä voimme sitten arvioida eri tavoin myös Pasi Kiviojan tutkimuksen tuloksia iltapäivälehtien muutoksesta. Valistuksen tulkinta olisi, että kansanvalta on kriisissä ja politiikka on mennyt pilalle kun median logiikka on vallannut sen henkilökorostuksineen.

Postmoderni tulkinta puolestaan olisi että asiassa voi olla myös jotain myönteistä. Kun puolueiden oma kansalaissuhde on heikentynyt ja ideologiat ovat hämärtyneet, on tilalle tullut tyylin ja mielikuvan kokonaisvaikutelma sekä poliitikkojen elämäntapavalinnat. Sekin on politiikkaa joka kiteytyy henkilöihin. 

Lisäksi voidaan ajatella että henkilöjournalismi demokratisoi politiikan seurantaa eli useammilla on mahdollisuus ottaa kantaa kokonaisvaltaisen kokemuksen pohjalta. Ei tarvitse tietää niin paljon kun arvioitavana on henkilön aitous. Poliitikot joutuvat tavallaan myös alas jalustalta kun ironia ja viihde tulevat kuvaan mukaan. Poliitikot nousevat ja laskevat eli kenenkään "yksinvaltiaaksi" pääsyn riskit vähenevät.

Nämä näkökulmat olen soveltanut Corner & Pelsin v. 2004 julkaisemasta teoksesta Media an the Restyling of Politics, Consumerism, Celebrity and Cynicism.

Asioilla on siis puolensa ja puolensa, mutta näen toki ns. asiajournalismin ahdingossa myös ongelmia. Voi olla niin, että nykyisin on jo liiankin helppo tehdä varsinaisia politiikan päätöksiä jos ja kun journalismin agenda kulkee omia henkilöistymisen latujaan. Myös Juha Herkman on äskettäin kirjoittanut tästä ja nähnyt uhkakuvana politiikan "teflonisoitumisen", jossa ammattipoliitikko kestää median paineen ja tekee varsinaista politiikkaa eli päätöksiä julkisuudelta piilossa. 

Toisaalta on kiintoisaa huomata useiden puolueiden pyrkivän aktiivisesti luomaan uudelleen itsenäistä keskustelukanavaa äänestäjiin ja jäseniinsä internetin ja tekstiviestien kautta. Tämä voi tuoda taas uusia punnuksia journalismin ja politiikan valtasuhteisiin.

Lopuksi muutama näkökulma lapsiasiavaltuutetun työn kannalta.  Pasi Kivioja on tutkimuksessaan selvitellyt myös ns. perhesurmien uutisointia iltapäivälehdissä. Perhesurmien näkyminen lööpeissä ja erityisesti isä- ja äiti- sanojen aktiivinen käyttö otsikoissahan viritti jo pari vuotta sitten alkaneen vilkkaan kansalaiskeskustelun. Olen Pasi Kiviojan kanssa samaa mieltä siitä, että lööppikeskustelu ja toisaalta Jokelan surmien jälkeinen nuorten kritiikki uutisoinnin etiikasta ilmentävät osin samoja asioita eli lukijoiden ja kansalaisten aktivoitumista ottamaan kantaa myös toimittajien tekemisiin.

Sitä myöten kun toimittajien ja journalismin asema yhteiskunnassa on vahvistunut ovat ne myös muissa maissa joutuneet kohtamaan kansalaisten kritiikkiä omasta toiminnastaan.  En näe tätä keskustelua niinkään ensisijaisesti perinteisenä sananvapauskeskusteluna kuin tapana saattaa mediaa ja journalismia tietoiseksi oman toimintansa vaikutuksista muualla yhteiskunnassa.

Ensinnäkin voisi sanoa että perhesurmien nousu journalismin agendalle juuri 2000-luvulla osuu yhteen suomalaisten laajemman perhe- ja kotihakuisuuden kanssa. Voi tietysti olla tyytyväinen siitä, että lapsiin kohdistuvat rikokset ja väkivalta ylipäätään nähdään tärkeänä ja uutisoimisen arvoisena. Sinänsähän näiden rikosten määrä ei ole 2000-luvulla erityisesti kasvanut vaan niiden yhteiskunnallinen merkitys on vahvistunut.

Kiviojan tutkimuksessakin ohitetaan kuitenkin ydinkritiikki, joka liittyi parin vuoden takaiseen lööppikeskusteluun. Se ei liittynyt niinkään sinänsä harvinaisten perhesurmien käsittelyyn iltapäivälehtien sisältönä vaan lehtiä näillä uutisilla mainostavien myyntijulisteiden sijoitteluun julkisessa tilassa, jossa ne ovat myös pienten lasten luettavissa. 

Lapsiasiavaltuutetun toimiston pienessä selvityksessä noin 60 % vastanneista vanhemmista oli havainnut lapsillaan lööppien lukemisesta seuranneita tunnereaktioita, pelkoa tai huolia. Pieni lapsi yhdistää ja yleistää harvinaisten surmien uutiset omaan arkeensa. Isommat lapset toki osaavat ottaa etäisyyttä, ironisoida ja harrastaa mediakritiikkiä.

Iltapäivälehdillä on Suomessa ollut perinteisesti hyvin vahva asema kaupunkien, taajamien, kioskien ja kauppojen julkisen tilan käyttäjinä mainonnassaan ja uutisoinnissaan.  Lapsilla on kuitenkin myös oikeus turvalliseen arkiympäristöön ja vanhemmilla oikeus toimia lastensa ensisijaisina kasvattajina. Journalismin etiikassa nämä asiat ovat vähemmän korostuneet verrattuna mainonnan etiikkaan ja sääntelyyn, koska muita vastaavia julkisesti esillä olevia journalismin muotoja ei meillä oikeastaan ole olemassa.

On iltapäivälehdistä itsestään kiinni, miten ne tähän vanhempien ja kasvattajien esille tuomaan kritiikkiin suhtautuvat ja miten omaa luottamustaan rakentavat lehden yhden keskeisen asiakasryhmän eli perheiden suuntaan. Toisaalta sitten lainsäätäjän tehtävä on viime sijaisesti turvata lapsen oikeuksien toteutuminen, mihin ymmärrän eduskunnan talousvaliokunnankin viime keväisten uusien lööppilinjausten perustuvan. Valiokuntahan korosti lööppien olevan sekä mainontaa että journalismia yhtä aikaa.