Lapsiasiavaltuutettu

Lapset ja nuoret talouden taantumassa

Kokemuksia - Maria Kaisa Aula, lapsiasiavaltuutettu

Valtioneuvoston kanslian seminaari nuorten syrjäytymisuhista ja kulttuurista - sivistyä vai raaistua?

Helsinki, yliopiston juhlasali  20.1.2010

Mitä olemme oppineet 1990-luvun lamasta? Millainen perintö lamasta noususta ja sen jälkeisestä nopean kasvun kaudesta on jäänyt suomalaisen lapsen kannalta? Mitä pitäisi tehdä 2010-luvulle mentäessä, että rakenteet,  strategiat sekä käytännön päätökset politiikassa tukisivat nykyistä paremmin jokaisen lapsen hyvää elämää?

Edellisessä lamassa 1990-luvun alussa lasten ja perheen etu jäi valtion ja kuntien talousahdingossa liian vähälle huomiolle valitettavin seurauksin, jotka ovat näkyneet lastensuojelutarpeen ja lasten mielenterveyspalveluiden tarpeen kasvuna. Ehkäisevien palveluiden, kuten lapsiperheiden kotipalvelun ja neuvoloiden perhevalmennuksen, koulukerhojen ja nuorisotyön karsinta tuli kalliiksi myös veronmaksajille kun kalliiden korjaavien palveluiden tarve kasvoi.

Entä nyt? Onko 20-vuoden takaisista kokemuksista opittu? Tutkimusta tästä ei ole vaan on käytettävä omaa tuntumaa. Vastaan: on ja ei.  Lähtökohdat lapsen edun kannalta kestäviin päätöksiin nyt paremmat kuin edellisen laman aikana. Valtio on määritellyt lastensuojelun, neuvolan ja kouluterveydenhuollon laatua sitovin normein. Valtio on valinnut talouspolitiikassaan toisen linjan kuin tuolloin.  Esimerkiksi opetusministeriö yrittää pienentää ryhmäkokoja ja lisätä koulukerhoja. Sosiaali- ja terveysministeriö organisoi laajaa KASTE-ohjelmaansa. Jopa poliisi haluaa tehdä enemmän lasten hyväksi.

Myös lapsen oikeuksista ja lapsinäkökulmasta ollaan nyt paremmin tietoisia niin päättäjien keskuudessa kuin yhteiskunnassa yleensä. Kuntatasolla on kauhistuttu lastensuojelun sijaishuollon kasvavia menoja ja ryhdytty miettimään ehkäisevien palveluiden kannalta. Moni kunta laatii parhaillaan lain mukaisia lasten hyvinvointisuunnitelmia. Niihin on sisältynyt lupauksia  kotipalvelun, perhevalmennuksen, koulun oppilashuollon sekä koulun iltapäivätoiminnan lisäämisestä.  Osa kunnista on järjestänyt hallintoaan uudelleen elämänkaariajattelun mukaan jolloin lasten, nuorten ja perheiden palveluita johdetaan kokonaisuutena.

Mutta sitten suuri MUTTA: Sekä kunnilla että valtioneuvostolla on paljon hyviä ohjelmia mutta muuttuuko retoriikka käytännön teoiksi? Haasteena on edelleen hallinnon ja myös ammattikuntien sektoroituneisuus terveys-, sosiaali- , koulu ja nuorisotyö-aloihin. Pysyvätkö päättäjät talouden tasapainotuksessa sittenkään johdonmukaisina vai palataanko entiseen toimintatapaan eli lyhytnäköisiin leikkauksiin ehkäiseviin palveluihin? Optimoidaanko hallinnonalojen budjetteja vai lasten hyvinvointia? Koulun lomautusten ohella myös nuorisotyön kannalta on jo huonoja esimerkkejä. Kuntia on niin paljon että ehtiikö strateginen ajattelu sittenkään ulottua kaikkiin?  Kunnanjohtajien pitäisi elinkeinopolitiikan ohella nähdä lasten ja perheiden palveluiden kokonaisuus. Siten voitaisiin pitää huolta kunnan suurella vaivalla hankituista verotuloista niin etteivät ne hurahtaisi korjaavien palveluiden kustannusten kasvuun.

THL on koonnut ansiokkaasti edellisen laman käytännön vaikutuksia lapsen arjessa ja niitä Tytti Solantaus esitteli edellisessä puheessa. Haluan niiden rinnalle nostaa myös eräitä nousukauden yhteiskunnalliseen ajatteluun liittyviä perintöjä, joista nykytilanteessa pitäisi myös päästä uusille urille.

1990-luvun lamasta päästiin irti ansiokkaasti korostamalla osaamista ja kilpailukykyä. Ne olivat varmasti ministeriöiden strategioiden useimmin toistuneet iskusanat. Kilpailukykyajattelu läpäisi yhteiskunnan eri tasot hyvin vahvasti. Tähän ajatteluun  ei kuulunut esimerkiksi työmarkkinoilla vanhemman kasvatustehtävän ja sen vaatiman ajan korostaminen. Kuitenkin lapsen ja nuoren tulevaisuuden kannalta tärkein on suhde omaan vanhempaan ja se tuki ja turva jonka äiti ja isä kuuntelijana ja rohkaisijana voivat antaa. 1990-luvun lopulla yläkoululaisten parissa tehdyssä tutkimuksessa noin neljännes arvioi vanhempiensa olevan työn jälkeen niin väsyneitä etteivät he jaksa kuunnella lastensa asioita. Jokainen meistä voi miettiä sitä, missä määrin työtahti on viimeisten 20 vuoden aikana kiihtynyt.

Kilpailukyvyn ja osaamisen painotus ulottui myös kouluun. Koulussa tietopainotteisuus korostui entisestäänkin. Koulu nähtiin entistä enemmän tiedon ja taidon siirtäjänä ja opettajana - kasvatustehtävä ja lapsen hyvinvoinnin tukeminen jäivät sivummalle.  Taito - ja taideaineita karsittiin. Hyvien kansainvälisten oppimistulosvertailujen siivittämänä tilanteeseen oltiin tyytyväisiä.

Ammatillisen koulutuksen lainsäädännön tarkoituspykälä esimerkki työelämätavoitteiden läpitunkevuudesta mutta sama ajatus ulottui myös lukioon ja perusopetukseen.  Yläkoulussa lapsia kannustetaan miettimään itselleen hyviä ammatteja ja tulevaisuuden pärjäämistä. Hyvältä pitäisi näyttääkin ja olla kehittäviä harrastuksia. Kodin ja koulun yhteydenpito jää sivuun alakoulun jälkeen ja on Suomessa muihin Euroopan maihin verrattuna erittäin vähäistä yläkouluaikana. Kasvatuskumppanuus on siitä kaukana.

Ratkaisut heijastivat lapsikäsityksen painotuksen muutoksia. Nousukaudella omaksuttiin välineellinen ja lapsia tulevina työntekijöinä korostava lapsikäsitys. Näin siitä huolimatta että 1991 Suomi sitoutui YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen, jossa lähtökohtana on lapsen hyvän elämän itseisarvioisuus  sekä lasten hyvä elämä "tässä ja nyt".  Leikki ja yhteisöllisyys saivat antaa tilaa suorittamiselle ja yksilöiden valmentamiselle.

Sama suorituspainotteinen ja kilpailullinen ajattelutapa alkoi näkyä myös lasten harrastustoiminnassa. Se on alkanut osittain tavoitteellisuudessaan jo tuoda paineita lapsille ja osa lapsista toivookin, että heillekin pitäisi antaa myös omaa aikaa, joka ei ole aikuisten ohjelmoimaa. Lapset itse pitäisivät eniten vaihtelevasta puuhailusta kerhoissa eri ikäisten kavereiden kanssa sekä ei-kilpailullisesta liikunnasta ja peleistä, mutta niitä on vaikea nykyisestä vapaa-ajan tarjonnasta löytää. Aikuiset haluavat valmentaa lapsia huipulle.

Lasten eriarvoisuus on myös kasvanut. Osa vanhemmista suhtautuu suurella vakavuudella lastensa valmentamiseen ja hyvän tulevaisuuden varmistamiseen ja panostaa siihen myös rahallisesti. Jos tilannetta verrataan vaikka 1970-luvulle tai 1960-luvun lopulle on hyviä ja lapsistaan huolehtia vanhempia taatusti enemmän kuin silloin. Toisaalta on myös vanhempia, joiden voimavarat eivät riitä ja jotka painiskelevat omien ongelmiensa kanssa. Vanhempien rinnalta muut lähipiirin arjen kasvattajat ovat vähentyneet. Kaikilla muillakin on kiire tai sukulaiset asuvat kaukana. Vanhemmat ovat entistä enemmän kasvatustehtävässään yksin. Kasvattamista on entistä enemmän - ottaen huomioon vaikka median ja mainonnan maailman läpitunkevuus. Työssäkäyvillä aikaa on kuitenkin vähän. Suomessa vanhemmat tekevät tiiviisti koko aikatyötä jos verrataan vaikkapa muihin pohjoismaihin tai Hollantiin joka kansainvälisissä lasten hyvinvointivertailuissa on ottanut kärkipaikan.

Toki yhteiskunnassa kulkee koko ajan monenlaisia virtauksia. Esimerkiksi monet opettajat kouluissa ovat varmasti pitäneet kiinni lapsen hyvinvoinnin tukemisesta ja koulun kasvatustehtävästä.  Monia hyviä hankkeita on meneillään kuten koulun yhteisöllisyyttä vahvistava ja kiusaamista vähentävä ns. Kiva-koulu-hanke. Opetussuunnitelmiin on luvattu lisätä taito- ja taideaineita. Erityisopetusta lapsen omassa kouluyhteisössä vahvistetaan. Haluan vahvistaa tätä suuntaa.

Kuitenkin koulu myös ulkoistaa vielä liian usein ongelmia: häiritsevästi käyttäytyvä lapsi saa diagnoosin, hänestä tehdään lastensuojeluilmoitus ja odotetaan jonkun muun hoitavan asian kuntoon. Sosiaali- ja terveystoimi eivät välttämättä pidä yhteyttä kouluun. Lapsen oppimisvaikeuksia yritetään toki usein hoitaa mutta samalla ei kuntouteta koko perhettä ja yritetä saada perheen vuorovaikutussuhteita raiteilleen. Taustalla kouluvaikeuksissa voi olla vanhempien mielenterveysongelmia, päihteiden käyttöä tai kovakouraista kasvatusta. 

Toisaalta on lapsia joiden oirehdintaa ei tunnisteta. He ovat hiljaisia ja sopeutuvaisia ja koettavat auttaa itse vanhempiaan. Näin voi käydä esimerkiksi vanhempien päihteiden käytössä. .

Monia hyviä pyrkimyksiä on ilmassa ja menossa eteenpäin. Miten niitä vauhdittaisin ja vahvistaisin?

• Lapsilla ja nuorilla itsellään on paras tieto ja kokemus omista vahvuuksistaan, elämän hyvistä puolista ja ilon aiheista sekä suruista , huolista ja pelon aiheista. He osaavat arvioida myös palveluiden toimivuutta ja sitä mikä estää tuen saantia. Jos emme opi sitä tietoa hyödyntämään paremmin sosiaali- ja terveyspalveluissa sekä koulussa lasten omaa tietoa ja kokemusta, emme kykene uudistamaan myöskään palveluita. Joka tapauksessa palvelu ja raha ovat lasten kannalta ennen kaikkea sosiaalisia suhteita: ihmisiä jotka kuuntelevat heitä tai eivät kuuntele, yhteisöjä joissa kaverisuhteet saavat tukea tai katkeavat.

• Kouluttaisin lasten kanssa työskenteleviä ammattilaisia lasten ja nuorten itsensä kuulemiseen, osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Se on jokaisen yksilön kuulluksi tulemista mutta myös uusia rakenteita kouluissa ja kunnissa, joissa lapsille ja nuorille tärkeät asiat, heidän omat prioriteettinsa saadaan kuuluville. Esimerkiksi kouluviihtymisessä lapset painottavat huomattavan paljon koulun fyysistä ympäristöä, pihaa ja ruokailua kiusaamisen vähentämisen ja hyvien kaverisuhteiden ohella.
• Lasten ja nuorten osallistumisen lisääminen edellyttää ensisijaisesti aikuisten asenteiden ja toimintatapojen muutosta, ei niinkään määrärahoja. Siksi se sopii hyvin lama-ajan tilanteeseenkin.
• Lisäisin koulun mahdollisuuksia tukea oppilaitaan heidän pahoinvointiongelmissaan ja vahvistaisin koulussa yhteisöllisyyttä, sosiaalisia ja tunnetaitoja sekä kaverisuhteita tukevaa toimintaa. Kaikki tämä ei ole opettajan tehtävää mutta myös opettajien koulutuksessa tarvitaan muutosta lapsen kokonaisuuden ymmärtämiseksi ja vanhempien kanssa keskustelemiseksi. Koulun sosiaalityö tulee ajatella uudelleen. Taidamme tarvita koulun perhetyöntekijän joka auttaa oppilaita sekä vanhempia yhtä aikaa. Vanhemmille tarvitaan myös velvoitteita kodin ja koulun tiiviimpään yhteistyöhön. Myös ammattikoululla on kasvatustehtävä eikä sekään voi keskittyä pelkästään tulevien työntekijöiden kouluttamiseen.
• Lisäisin vanhempien mahdollisuuksia työajan lyhentämiseen paitsi pienenä myös lasten murrosiässä.  Elämänikäistä työaikaa on hyvä pidentää eli tulla työhön aikaisin ja jaksaa vanhana pidempään mutta vuosittaista työaikaa pitää voida lyhentää silloin kun se vanhemman vastuun takia on tarpeen. Tukisin vanhempainvalmennuksen, vertaisryhmien sekä päiväkodin ja koulun kautta vanhempien ymmärrystä siitä, miten tärkeä heidän tukensa on lapsen ja nuoren tulevaisuuden uskolle ja motivaatiolle. Muistuttaisin vanhempia myös leikin ja lapsen oman ajan tärkeydestä.
• Rohkaisin kuntatasolla elämänkaariajattelua hallinnossa ja toisin samaa strategiaa myös valtioneuvostotasolle niin että eri ministeriöt toimisivat lasten ja nuorten asioissa enemmän yhdessä. Lainsäädäntöäkin on tarpeen tarkastella ennakkoluulottomasti. Valtiolta puuttuu lasten hyvinvoinnin tietopohjapolitiikka, jollaista tarvitaan kuntien tueksi.
• Päättäjille tarvitaan välineitä päätösten lapsivaikutusten ennakointiin. Se tarkoittaa käytännössä lapsen oikeuksien valtavirtaistamista ja lapsen edun arviointia ennen päätöksentekoa.
• Muistuttaisin että vauvan hyvinvointi ja lasten varhaiset vuodet ovat tärkeitä. Silloin ratkaistaan elämän eväät pitkälle tulevaisuuteen. Vakaita ja turvallisia ihmissuhteita ja omien vanhempien läsnäoloa on vaikea korvata. Tuen tarpeiden tunnistaminen jo varhaisella iällä ja konkreettinen tuki haavoittuvassa asemassa oleville lapsille neuvolassa ja varhaiskasvatuksessa on ratkaisevaa.

Nuorten hyvinvoinnin eväät alkavat lapsuudesta. Alle 18-vuotiailla nuorilla on oikeus olla lapsia eli vaatia ja saada aikuisten tukea. Lasten hyvään elämään Suomessa tarvitaan

-        enemmän leikkiä ja vähemmän suorittamista

-        enemmän aikuisten läsnäoloa ja vähemmän yksinäisyyttä

-        enemmän ehkäiseviä palveluita ja tukea jo varhaisella iällä

-        enemmän mahdollisuuksia lapsille osallistua ja tulla kuulluksi

>> Puheeseen liittyvä power point -esitys