Lapsiasiavaltuutettu

Osallistuminen koskee kaikkia lapsia, ei vain niitä aktiivisimpia jotka toimivat koulujen oppilaskunnissa tai kuntien nuorisovaltuustoissa, muistuttaa Johanna Kiili. Hän
on huhtikuusta lähtien vastannut ylitarkastajana lapsiasiavaltuutetun toimistossa lasten osallistumisesta ja lapsen oikeuksista tiedottamisesta.

- Lasten kunnallinen osallistuminen on Suomessa aika nuorta ja mallit on kopioitu aikuismaisista tavoista toimia. Siksi lasten osallistumista on helppo arvostella, sillä se saattaa näyttää lähinnä tulevaisuuden kuntavaikuttajien valmentamiselta, Johanna toteaa.

Osallistumisen rakenteita pitäisikin päästä kehittämään yhdessä lasten ja nuorten kanssa. Jyväskylän yliopiston tutkijasta asiantuntijan rooliin vaihtanut yhteiskuntatieteiden tohtori on innostunut mahdollisuudesta edistää lasten ja nuorten osallistumista käytännössä.

Lapsiasiavaltuutetun nuoret neuvonantajat, yhteistyö Suomen Lasten parlamentin ja Pesäpuu ry:n Selviytyjät -ryhmän kanssa tuovat kehittämistyöhön uusia mahdollisuuksia.

Lasten kokemukset rikastavat keskustelua

Johannan mielestä lapsiin ja nuoriin liittyvät asiat nähdään meillä liian usein vain investointina tulevaisuuteen. Hänestä lasten osallistumista ei pitäisi perustella pelkästään tulevaisuuden tarpeilla.

- Onhan se myös hyvä sijoitus tulevaisuuteen, mutta lapset ja nuoret haistavat helposti piiloagendan. Tärkein kysymys on kuitenkin kysymys lapsista ja nuorista tässä ja nyt - eikä vain tulevaisuuden ahkerina työntekijöinä maksamassa meidän eläkkeitämme, hän huomauttaa.

Järjestöt ovat olleet lapsipolitiikan edelläkävijöitä Suomessa ja tuoneet esiin lapsen oikeuksia ja lapsuuden erityistä arvoa.

- Lapsipolitiikkahan ei hyödytä vain lapsia. Lasten osallistuminenkin on oppimisprosessi myös aikuisille, Johanna tarkentaa.

Vaihtoehtoisia näkökulmia

Johanna itse päätyi lapsuustutkimukseen vasta yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja sosiaalityöntekijäksi valmistumisensa jälkeen. Hän kertoo jo ensimmäisessä lasten ja nuorten hyvinvointiin liittyneessä tutkimushankkeessaan kokeneensa ahaa-elämyksen.

- Lapsuudessa ei ollutkaan kysymys pelkästään kasvatuksesta tai tarpeesta suojella lapsia. Minua alkoi kiinnostaa, miten lapset ovat osa tätä yhteiskuntaa, ei niinkään se, mitä heistä tulee. Sen suuren kysymyksen kautta olen tässä, hän kertoo.

Johannan mielestä yhteiskunnallisia keskusteluja pitäisi pyrkiä rikastuttamaan myös lasten kokemuksilla. Esimerkiksi lasten yksinäisyyden kaltaista kysymystä voi tarkastella useammasta näkökulmasta.

- Kun haastattelin lapsia itseään siitä, millaista on olla yksin kotona, huomasin että joistakin oli välillä ihan mukavaa olla omassa rauhassa. Yksin oleminen ei siis ole automaattisesti lapsille riski, hän mainitsee esimerkkinä.

Miksei lasta uskota?

Monet vanhemmat tietävät kokemuksesta, miten hämmästyttävän hyvin lapset huomaavat asioiden yhteyksiä ja kommentoivat omaa olemistaan. Miksei lasten näkemyksiä yleisemmin oteta vakavasti?

Johanna näkee lasten mielipiteiden vähättelyn tai ohittamisen taustalla monia syitä. 1900-luku tuotti suuren määrän kasvatuspsykologista tietoa, joka yleistyi kansantajuisina käsityksinä lapsen kasvusta ja kehityksestä.

- On hyvä oppia ymmärtämään suuria kaaria, miten lapsi kasvaa ja kehittyy. Yleistyksissä on kuitenkin vaarana, että pelkän iän perusteella tehdään päätelmiä tai normeja, hän pohtii.

Kyse ei myöskään ole vain sukupolvien vallankäytöstä. Johannan mielestä olennaista on sen ymmärtäminen, että lapset ovat itsessään toimijoita joilla on voimavaroja ja myös omia strategioita saada asioitaan läpi.

Aikuisten arki näkyy ja kuuluu lapsille

Johanna sanoo tunnistavansa aikuisten huolen siitä, ettei lasta liian varhain vastuullisteta raskaista asioista. Häneltä on usein kysytty, miksi lasten tulisi osallistua sellaisten asioiden suunnitteluun jotka ovat aikuisellekin vaikeita, kuten esimerkiksi kaavoitus.

- Lapsuus ei ole kupla jonka sisällä lapsi elää ilman kosketusta aikuisten elämään. On parempi keskustella ja pohtia asioita lasten ja nuorten kanssa kuin jättää heidät yksinään pähkäilemään vaikka kaupungilla omituisesti käyttäytyvää humalaista, hän mainitsee.

- Lapset kuulevat, näkevät ja elävät tätä samaa arkea kuin me aikuiset. He esimerkiksi liikkuvat asuinalueilla ja tietävät, mikä siellä on vaarallista ja mikä turvallista. Liikennekin näyttää aika erilaiselta 140 sentin korkeudelta.

Lasten kanssa voi toimia paremmin

Lasten ongelmanratkaisukykyä ei myöskään pidä aliarvioida. Johtamassaan kehittämishankkeessa Johanna tutustui kouluun, jonka lähistöllä olevassa kaupassa havaittiin aina lukukauden alussa näpistelyongelma.

Tyypillinen ratkaisu olisi ollut, että kauppias olisi viestinyt asiasta koululle ja opettajat edelleen lapsille ja vanhemmille. Lapset ideoivat toisenlaisen tavan lähestyä ongelmaa.

- Tässä tapauksessa kauppias tuli koululle puhumaan suoraan koululaisten kanssa, mitä näpistely hänelle merkitsee, kuinka hän maksaa jokaisen näpistetyn tavaran omasta pussistaan, Johanna havainnollistaa.

Näin kauppiaalle tuli kasvot, eikä tutulta ihmiseltä luvatta ottaminen ollutkaan enää jännää. Asioita voi myös tehdä toisin ja paremmin, kun niitä mietitään yhdessä lasten kanssa.

Remonttielämää lasten ja kissojen kanssa

Johannan vanhemmat kasvattivat kasvihuoneissaan Teuvalla kurkkua ja tomaattia, ja hänen kesätyönään teini-iässä oli monena kesänä myydä vihanneksia torilla.

1990-luvun alkupuolella opinnot toivat hänet Jyväskylään, ja ennen pitkää työkokemusta kertyi paitsi tutkijana myös sosiaalityöntekijänä, projektityöntekijänä ja lehtorina.

Uusi tehtävä lapsiasiavaltuutetun toimistossa antaa tilaisuuden syventää asiantuntemusta ja myös vaikuttaa.

Kotioloissa Johanna on kissaihminen ja kahden tytön äiti. Nelihenkinen perhe asuu rintamamiestalossa, jossa riittää remontoitavaa, ellei talossa niin saunamökissä tai kissamökissä.

Silti pitää löytyä aikaa myös lukemiseen. Yöpöydällä on kirjoja laidasta laitaan: dekkareita, elämäkertoja, suomalaisia naiskirjailijoita Sari Malkamäestä Irja Raneen ja Riikka Pulkkiseen.

- Elämästä ei tule mitään, ellei ole kirjaa kesken, hän tunnustaa.